Ylitorniolla Länsi-Lapissa näkyy korkeusmallissa useita muutaman neliökilometrin laajuisia De Geer -moreenikenttiä (kuvat 1, 5). Lapista ei juurikaan ole havaittu De Geer -moreenia aikaisemmin. Johansson et al. (2005) mainitsee hieman vastaavia reunamoreeneita olevan Haltin seudulla ja Torvisen kylän ympärillä. Ne ovat kuitenkin isompia ja vähemmän säännöllisesti parvena esiintyviä. Sama koskee Vikamoreenia, jonka tyyppialue on Vikajärvellä (Aario 1984) ja joitakin muitakin esiintymiä (kuva 2). Pyhä-Luosto tunturialueelta on myös tutkittu supra-akvaattisia reunamoreeneita, jotka esiintyvät ryhminä (Sarala et al. 2009). De Geer-moreenia muodostui syvän veden alueilla perääntyvän jäätikön reunan suuntaisiin valleihin joko reunalla tai poikivan ja osittain kelluvan jäätikön reunaosan pohjakosketuksen kohtaan (esim. Breilin et al. 2005, Lindén et al. 2005).
Kuva 1. Pessalompolon lounais-ja eteläpuolella sijaitsee kaksi pientä matalien De Geer-moreenivallien aluetta. Selite: DG1 Mäntysalon De Geer -moreenikenttä, DG2 Sikiömaan De Geer-moreenikenttä. UH "uusi" harju, VH "vanha"harju, VRM "vanha" glasifluviaalinen reunamuodostuma. Lisäksi ohessa maaperäkartan selite (GTK, Maankamara). (lisäys: DG1 -kentän läheisten eteläpuolisten harjujen "uutuus tai vanhuus" on esitetty Johansson et al. 2005 kuvien 84 ja 85 tulkintana, joissakin muissa karttaesityksissä tulkinta on toisinpäin)
a)
b)
c)
b, c) Kapeita matalahkoja moreeniharjanteita välillä Ounasjoki-Luosto. Alue oli deglasiaation aikana matalan veden peitossa tai supra-akvaattista. Alueella on paljon sulavesiuomastoja. Osa harjanteista saattaakin olla kames-tyyppisiä ja jopa glasifluviaalisia. Harjanteet eivät ole De Geer -tyyppisiä vaan epäsäännöllisempiä ja korkeusmallissa terävän ja rosoisen näköisiä, lähinnä supra-akvaattisia todennäköisiä reunamoreeneita. Tosin harjanteiden morfologia ja dimensiot vaihtelevat jonkin verran. Vain osa harjanteista on merkitty karttaan. Ne esiintyvät erillään laajasta ribbedmoreenialueesta sen pohjoispuolella. Alueella ei ole kovin paljoa lineaarista voimakasta "uutta" maastonsuuntausta, mutta ilmeisesti deglasiaatio on ollut frontaalinen, mahdollisesti osittain tai ajoittain kylmäpohjainen päätellen seudulla aika yleisistä glasitektonisista maastonpiirteistä.
c) Niesin pohjoispuolista maastoa, Teeriselkä: KL U4331 (©GTK, Maankamara)
Itäisempi Pessalompolon alue Mäntysalon tilan ympärillä (kuva 1, 3a) on hieman laajempi (noin 5-9 km2) ja siellä moreenivallit ovat myös vähän isompia ja yhtenäisempiä. Peräkkäisiä mahdollisia vuosimoreeneita on kymmenkunta ja lisäksi niiden välissä on usein heikommin erottuvia valleja. Vallien pituus tai parven leveys ja pituus on luokkaa 3 km maksimissaan. Tyypillinen leveys on 15-35 m ja korkeus 0,5-1,2 m (kuva 3b). Monet selänteistä menevät poikki alavissa maastonkohdissa ja länsiosassa korkeammalla alueella on muodostunut monia rinnakkaisharjanteita. Alueen korkeus on noin 87-97 m mpy, joten jäätikön reuna on päättynyt noin 120 m syvään veteen verrattuna Pisavaaran korkeimpaan rantaan 215 m korkeudella (Johansson et al. 2005). Maaperäkartan mukaan (kuva 1) alue on osittain vanhan ilmeisesti moreenipeitteisen glasifluviaalisen kerrostuman päällä. Kenttä on ikään kuin laskeutunut melko sattumanvaraisesti aikaisemman glasiaalitopografian päälle. Se ei ole missään tietyssä tai säännönmukaisessa asennossa suhteessa harjuun ja muihin aikaisemmin kerrostuneisiin muodostumiin, joskin se esiintyy De Geer -moreeneille tyypillisesti syvän veden alueella laakson pohjalla vallien päiden kaartuessa distaaliin suuntaan viitaten poikimislahteen. Vallien suuntauksen perusteella jäätikön reuna ei osoita lounaiskoillista suuntausta kuten perääntyvän jäätikön reunan yleissuunnaksi on arvioitu (op. cit.), vaan jokseenkin pohjoiseteläistä suuntausta. Jopa vallien alla erottuu glasiodynaamista flutingsuuntausta länsiluoteesta (295 astetta), mikä edustanee viimeistä aktiivista alueellista virtaussuuntaa ja samalla nuorinta lineaarista maaston suuntausta. Tosin jäätikön reunan mukaiset moreenivallit eivät ole myöskään siihen nähden aivan poikittaisia.
Kuva 3. Mäntysalon De Geer -moreenialue. a) ylhäältä päin katsottuna b) tyypillinen profiilikuva moreenivallista.
Läntisempi Sikiömaan alue on maaperäkartan mukaan kokonaisuudessaan vanhan glasifluviaalisen moreenipeitteisen reunamuodostuman (Johansson et al. 2005) päällä. Vallit ovat samantapaisia kuin idempänä, mutta morfologia on vielä hieman matalampaa ja heikommin kehittynyttä eikä valleja erotu peräkkäin niin useita (kuva 4a, b). Kentän halkaisija on noin kilometri ja pisimmät yhtenäiset vallit ovat sitäkin lyhyempiä. Pääosalla aluetta maanpinnan korkeus on noin 95 m mpy viitaten myös täällä noin 120 metrin syvyiseen veteen jäätikön reunalla vallien syntyvaiheessa. Sitä voidaan pitää sopivana veden syvyytenä De Geer -moreenien muodostumiselle: Norrbottenissa veden syvyys De Geer -moreenialueilla on ollut 70 m tai yli (Linden et al. 2005. s. 130).
Moreenivallit osoittavat Sikiömaalla hieman pohjoista koillisempaa suuntaa, ja siten jäätikön reuna on ollut tällä paikalla hieman erisuuntainen kuin Mäntysalon pohjoissuuntaisessa kentässä. Suurin piirtein jäätikön vetäytymissuunta on ollut aika lailla länteen ja deglasiaatio frontaalinen, mutta jos korostetaan näiden paikallisten reunan suuntien merkitystä, voidaan myös sanoa, että siirryttäessä seudulla idästä länteen päin jäätikön reunan vetäytymissuunta olisi ensin ollut länteen ja myöhemmin kääntynyt hieman läntistä pohjoisemmaksi. Jäätikön reunan vuosittainen perääntyminen olisi ollut luokkaa 150 - 200 m, jos selvimmät vallit osoittavat vuosirytmiä.
a)
b)
Kuva 4. Sikiömaan De Geer-moreenialueen korkeusmalli (Maanmittauslaitos, 2m) ja tyypillisen moreenivallin poikkiprofiili.
Pikaisella korkeusmallien tarkastelulla voidaan Ylitorniolla nähdä monia muitakin De Geer-moreenialueita joskaan ei juurikaan edustavampia kuin kaksi edellä mainittua (kuva 5). Parvien suuntaus vaihtelee aika lailla. Aivan Aavasaksan kaakkoispuolella ja Iso Kallijärven länsipuolella vallien suuntaus on pohjoisluoteinen tai jopa luoteinen osoittaen jäätikön perääntymissuunnaksi siellä lounaan tai länsilounaan. Reunamoreenialueiden muodostumisen aikainen veden syvyys vaihtelee suurin piirtein välillä 80 - 150 m. Suurin vesisyvyys oli Aavasaksan kaakkoispuolisten alavimpien moreenivallien kohdalla: noin 150 m (kuva 6). Moreenivallit ja reunalinjat on hahmoteltu kuvassa 5 osittain spekulatiivisesti pelkän korkeusmallin perusteella. Moreenivallit saattavat joskus sekoittua tulkinnassa alueella erittäin yleisiin rantavalleihin. Karttaesitykseen on otettu mukaan myös muutamia vaarojen rinteille sijoittuneita todennäköisiä reunamoreeneja tai -linjoja. Pellon kunnan tarkemman korkeusmallin alueella joitakin reunamoreeneja näkyy ainakin Ylisen Alposjärven pohjoispuolella (kuva 7). Käsivarren Lapissa yli 400 metrin korkeudessa Kuusivaaran-Palkkiskurun alueella esiintyy huomattavia reunamoreeniparvia, jotka osittain kiertävät korkeimpia kohoumia rantavallimaisesti, osittain taas kulkevat korkeuskäyristä välittämättä.
a)
b)
Kuva 5. Ylitornion De Geer- moreenialueita ja vastaavia reunalinjoja punaisin viivoin a) yleiskartalla ja b) korkeusmallin ja maaperäkartan yhdistelmällä (lähtöaineisto: ©GTK: Maankamara).
Kuva 6. Aavasaksan kaakkoispuolinen De Geer -moreenikenttä. a) vinovarjostettu korkeusmalli b) merkityt moreenivallit. Jäätikön liikkeen mukainen maastonsuuntaus alueella on 305°. Moreenivallien suuntauksen perusteella jäätikön reunan suuntaus oli pohjoisluoteinen ja siten jäätikön perääntymissuunta länsilounas. Vesisyvyys vallien syntyaikana oli noin 150 m. Lyhyitä matalia erillisiä moreeniharjanteita on tavallaan kahdeksassa (vuosirytmi?) rivissä, joiden välimatka on keskimäärin noin 220 m. Poikkileikkaukseltaan usein suhteellisen symmetristen moreeniharjanteiden pituus on yleensä 200 - 300 m, leveys 10-40 m ja korkeus 0.5-1,5 m. (lähtöaineisto, source data ©MML)
(©GTK: Maankamara)
Kuva 7. Jäätikön reunan pohjoiskoillista suuntaa osoittavia matalia reunamoreeneja Pellossa Ylisen Alposjärven pohjoispuolella.Kirjallisuus
Breilin, Olli, Kotilainen, Aarno, Nenonen, Keijo & Räsänen, Matti, 2005.The unique
moraine morphology, stratotypes and ongoing geological processes at the Kvarken Archipelago
on the land uplift area in the Western coast of Finland. Geological Survey of
Finland, Special Paper 40, 97–111, 18 figures
Johansson, M. ja Kujansuu R. (toim.) 2005. Pohjois-Suomen maaperä. Espoo. Geologian tutkimuskeskus. 236 s.
Lindén, M. and Möller, P. 2005. Marginal formation of De Geer moraines and their implications to the dynamics of grounding-line recession. J. Quaternary Sci., Vol. 20 pp. 113–133. ISSN 0267-8179.
Sarala, P. Johansson P. Valkama. J. 2009. End moraine stratigraphy and formation in the southwestern Pyhä-Luosto fell area, northern Finland. Quaternary International, Vol. 207, Issues 1-2, pp 42-49.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti