Glasiotektonisista piirteistä ja pinnanmuodoista moreenimuodostumissa

Glasiotektonisiin piirteisiin voidaan lukea 1) jäätikön painon ja liikkeen kallioperään aiheuttamat siirrokset yms. 2) muodostuman sisäiset hautautuneet piirteet kuten poimut, siirrokset, diapiirit, breksiat ja muut deformaatiorakenteet, joilla ei ole suoraa vaikutusta pinnan morfologiaan. 3) jäätikön siirtämät moreeniblokit ja 4) siirretyistä moreeniblokeista jäljelle jääneet painaumat (Aber et al. 1993). Tässä käsittelen pintapuolisesti vain kahta jälkimmäistä luokkaa. Glasiotektonisia piirteitä ovat sekä aikaisemmin syntyneiden moreenimuodostumien kokeman louhivan eroosion aikaansaamat pintapiirteet kuin kokonainen erillinen muodostumakin. Se saattaa koostua muustakin materiaalista kuin moreenista. Vaikka tässä kirjoituksessa puhutaan moreenista niin näiden muodostumien koostumus voi olla periaatteessa mikä tahansa, vaikka käytännössä se onkin useimmiten moreenia.

Useiden glasiotektoniikan tutkijoiden mukaan sulamisveden jäätyminen ja louhinta (plucking) eivät ole glasiotektoniikkaan kuuluvia prosesseja (Aber ja Ber 2007). Glasiotektoniikka ilmenee jäätikön painon ja liikkeen aiheuttamien voimien vaikutuksena jäätikön alustan ja edustan kerroksiin. Tässä kirjoituksessa glasiotektoniikan käsitettä on kuitenkin käytetty laajassa mielessä vastaamaan kaikenlaista jäätikön aiheuttamaa moreeniblokkien sekundaarista deformaatiota, jos se näkyy topografiassa.

Tarkassa korkeusmallissa näkyy moreenialueilla monia todennäköisesti glasiotektonisia pinnanmuotoja, joita ei tietääkseni juurikaan ole aikaisemmin tarkasteltu kirjallisuudessa koskien juuri moreenipintoja ja jäätiköityneiden alueiden keskiosia kuten Suomea. Yleensä on kuvattu suurmuotoja jäätiköitymisten terminaalialueilta (esim. Aber et al. 1989). Huomio kiinnittyy  "louhintaan tai sieppaukseen" eikä abraasioon. Glasiotektoniikka on tässä käsitetty laajasti lähes synonyymina blokkien jäätikköeroosiolle ja kuljetukselle ja se voi käsittää jopa moreeniblokin kuljetuksen jäätikön sisässä.

Joitakin eroosiomuodoista tai glasiotektonisista pinnanmuodoista on jossain määrin vaikea erottaa muista geomorfologisista elementeistä, mutta toisten glasiotektoninen muodostumistapa vaikuttaa varsin ilmeiseltä. Osa epämääräisemmistä muodoista on syntynyt koko jääkauden yhteisvaikutuksesta, mutta enemmistö nyt esiteltävistä varmaankin paljolta viimeiseen deglasiaatioon liittyen. Pääasiallinen prosessikulku on ollut louhinta, kuljetus ja pysähtyminen. Luultavasti siirtynyt moreeniblokki on ollut prosessin keskeisen ajan jäätyneenä. Käytän tässä yhteydessä termiä louhinta koskemaan siis myös ilmeisesti jäätyneen moreeniblokin irrotusta (haurasmurtuma) ja joutumista jäätikön kuljettamaksi.

Louhittu suojasivu

Tämä on varsin yleinen ilmiö moreenimäkien, drumliinien ja juomumoreenien (ribbed, Rogen) suojasivuilla (kuva 1, 2). Dimensiot vaihtelevat huomattavasti. Sitä, minne irrotetut blokit ovat kulkeutuneet, ei voi yleensä sanoa varmasti. Joidenkin poikittaisten tai reunamoreenivallien distaalisivut saattavat olla näin syntyneitä. Syntytapa lienee analoginen Roche moutonnée -kalliomuotojen synnylle sillä erotuksella, että prosessi kohdistuu moreeniin eikä kallioon. Painesulaminen aiheuttaa vastasivulla veden kehittymistä, sen virtausta suojapuolen paineminimiin ja jäätymistä ja louhintaa siellä (vrt. Rastas ja Seppälä 1981).

Kuva 1. "Katkaistuja drumliineja". Tyrnävä. (KL R4413E)

Painanne ja harjanne (Hill-Hole pair)

Joskus harvoin on yhdistettävissä sekä lähtöpaikka että pysähtymispaikka vastaavine muotoineen (kuva 2). Ribbed-moreenien alueilla sellainen johtopäätös on usein lähellä (vrt. Hättestrand et al. 1999), mutta toisaalta ribbed-moreenit voivat kerrostua myös eri tavalla (esim. Aario 1977, Linden et al. 2008). Kaikkiin näihin glasiotektonisiin syntyprosesseihin liittyy varmaankin sulamista, jäätymistä ja kuljetusta.

Kuva 2. Mahdollisia Hill-Hole -pareja. Tai oikeammin kyseessä voisi olla moreeniblokin subglasiaalinen pilkkoutuminen, siirtyminen ja raahausjälki. Linnakangas. Tyrnävä. (KL R4323F)

Viuhkamurros

Manamansalon koillispuolella Kaivannossa esiintyy eräs tunnusomainen sieppausmuoto, jota voisi sanoa vaikkapa viuhkamurrokseksi (kuva 3). Siinä on terävähkö proksimaalipää, josta murroksen reunat aukeavat distaalisuuntaan. Ilmeisesti hauraan murrostyypin aukeamiskulma on siellä noin 35 astetta ja viuhkojen suunta vaihtelee jonkin verran: 120 - 150 astetta, mikä osoittaa pohjoisempaa suuntausta kuin vallitseva maastonsuunta Oulujärven ympäristössä. Aukeamiskulma voi olla paljon leveämpikin, kuten 90 astetta ja ylikin mutta noin 40 astetta saattaa olla yleinen arvo (vrt. kuva 4). Toisinaan sieppausalueen reunat ovat molemminpuoliset, toisinaan vain toinen puoli on kehittynyt tai vielä näkyvissä. Seudulla on myös pyöreäpäisiä muunnoksia muotoryhmästä. Muutkin dimensiot saattavat vaihdella melkoisesti ja muotoja voi olla melkein päällekkäin useampia. Edustavimpien viuhkamurrosten proksimaalipään halkaisija on noin  30 m ja reunan pituus noin 500 m. Usein laajuus on luokkaa 50- 200 m. Viuhkamurrosten reunat ovat hieman kaarevia, mutta kuitenkin jokseenkin suoria. Lisäksi seudulla on nähtävissä mm. moreenimäkien suojasivujen "louhintakoloja" ja reunamoreeneja, joiden morfologiassa on myös havaittavissa glasiotektonista vaikutusta, joten niiden molempien synty saattaa olla ajallisestikin lähellä toisiaan. Toisinaan reunamoreeni vaikuttaa syntyneen kuin viuhkamurroksen yhdestä reunasta. Maaperäkartan mukaan viuhkamurrokset ovat Kaivannossa moreenialueella.

Näiden viuhkamurrosten syntyprosessi on varmaankin muotoryhmälle spesifinen, mutta sen tarkempaa olemusta ei ole toistaiseksi tiedossani. Kaivannossa se luultavasti tapahtui aktiivisen (osaksi tai ajoittain kylmäreunaisen) reunakielekkeen miljöössä. Kuormituksessa näyttää syntyvän tietty säännönmukainen murtumalinja ja siirros vastineena jäätikön aiheuttamaan jännityskenttään. Murroskulma ja ja siten blokin leveys ovat ilmeisesti suhteessa jäätikön alustan geoteknisiin ominaisuuksiin ja jäätikön liikenopeuteen ym. Lopuksi näin rajattu viuhkamainen tai alavirtaan levenevä kolmiomainen blokki joutuu luultavasti paljolta jäätyneenä (haurasmurtuma) jäätikkökuljetuksen piiriin. Esimerkiksi myös Pieksämäen Venetmäen itäpuolisessa "sirpaleisessa" tai kuin ohuehkoista laattamaisista murroskappaleista koostuvassa kumpumoreenimaastossa näkyy samanlaisia viuhkamurroksia kuin Kaivannossa" (kuva 4).

a)

b)

Kuva 3. a) Joitakin merkittyjä viuhkamurroksia. Manamansalo, Kaivanto. (KL Q5222D)
             b) Sama ilman merkintöjä.

Kuva 4. Glasiotektonisia piirteitä drumliinien välilaakson kumpumoreeneissa. Glasiotektoninen moreenimorfologia näyttäisi koostuvan deformoituneista ja liikutelluista ohuehkoista moreenilaatoista. Venetmäki, Pieksämäki. (KL N4433C,E)

Sieppauskolo tai poistettu moreenimuodostuman osa

Tämä on yleisimpiä moreenin glasiotektonisia pinnanmuotoja. Se on oikeastaan sama kuin hill-hole -parin hole moreenimuodostumassa, kun hill-osaa ei voida paikallistaa. Tämä muotoryhmä vaihettuu saumattomasti myös em. louhitun suojasivun muotoryhmään. Viuhkamurros voidaan lukea myös tämän tyypin alatyypiksi. Sieppausjälkien muoto vaihtelee, mutta on toisinaan yllättävän neliömäinen. Oijärven länsipuolisessa melko sileäpiirteisessä maastossa on suorakulmaisia osia käsittäviä koloja, jotka voisivat olla sieppauskoloja (kuva 5), mutta myös jotain aivan muuta kuten jäävuorten tökkäisyjä tai supan tapaan sulaneen jäälohkon synnyttämiä. Kuvassa 6 näkyy todennäköisiä sieppauskoloja ribbed-moreenimaastossa Raution länsipuolella. Esimerkiksi yläkulmissa erottuu useita viuhkamurroksia. Joillakin alueilla drumliineissa näkyy paljon ja monenlaista glasiotektonista koloa ja repeämää jne., toisilla alueilla primaaristen muodostumien alkuperäinen sileäpintainen muoto on hyvin säilynyt.

Kuva 5. Mahdollisia teräväkulmaisiakin sieppauskoloja moreenissa. Oijärvi. (KL S4323H)

Kuva 6. Glasiotektonisia pintamuotoja ribbed-moreenimaastossa. Susineva. Kalajoki. (KL Q4231A)
Alueen suuri pintalohkareisuus voi viitata siihen, että glasiotektoniset prosessit ylsivät myös kallioon asti.

Kumpu tai harjanne

Loogisena jatkumona tämä muotoryhmä vastaa tavallaan hill-hole -parin hill-osaa ilman selvää lähtöpainannetta. Hill-osaa on varmaankin vaikea tunnistaa pelkän korkeusmallin perusteella, mutta myös kokonaisia glasiotektonisia kumpu- tai harjannekenttiä saattaa syntyä tätä kautta. Lähinnä voisi tulla kysymykseen glasiotektoninen juomumoreeni (kuva 7), kumpumoreeni, hiertomoreeni, puskumoreeni tai reunamoreeni. Kuvassa 4 saattaa olla myös edustettuna glasiotektoninen kumpumoreeni. Tunnusmerkkinä voisi olla glasiotektoniseen eroosioon viittaavat muut em. piirteet pirstaleisuuden ja fragmentaarisuuden lisäksi. Palapelimäisen tyypin (Hättestrand et al. 1999) Rogen-moreeni voidaan toisaalta luokitella hill-hole -pareista muodostuneeksi joskus siten, että siirtyminen on ollut niin vähäistä, että "välikolo" ei ole saavuttanut siirretyn osan leveyttä.

Kuva 7. Kemijärvi. (KL T5212B)
Rogen-moreenien joidenkin palapelimäisten muototyyppien glasiotektonisuus vaikuttaa ilmeiseltä. Kuvan itäpuolella (ulkopuolella) drumlinisaatio on ollut ilmeisesti voimakkaampaa ja harjanteiden välit ovat isompia.

Keski-Pohjanmaalla esimerkiksi Kälviän ja Ullavan välillä ns. Kälviän-Kivijärven kumpumoreenikentässä on korkeusmallissa näkyvissä laajasti ja jopa vallitsevasti glasiotektonista vaikutusta. Se näkyy muodostumien repelleissä pintamuodoissa että erillisissä glasiotektonisesti syntyneissä muodostumissa. Niiden suhteen voidaan puhua glasiotektonisista kumpumoreeneista (esim. "laatta- tai päremoreeni") tai on jopa viitteitä osin kapeista laattamaisista reunamoreeneista (kuva 8 a, b).

a)

b)
Kuva 8. Kälviän - Ullavan seudun glasiotektonisia moreeneja. a) Kleemola (KL Q4121H) ja b) Emmes - Haapasalon mahdolliselta reunasidonnaiselta linjalta. (Q4114A,B).  RM-merkintä ei viittaa välttämättä aivan reunalinjaan vaan väljemmin jäätikön reunavyöhykkeeseen.
Merkinnät:
GT glasiotektoninen (vaikutus)
RM reunamoreeni?
KM kumpumoreeni
frag glasiotektonisia moreeniblokkifragmentteja
DG? todennäköinen DeGeer-moreeni
H harju

Pohdinta ja johtopäätökset

Glasiotektonisia pintapiirteitä tavataan paremminkin paksuhkojen omamuotoisten moreenimuodostumien kuin peitemoreenin yhteydessä. Näin ilmiön yleisyys vaihtelee maantieteellisesti kuten eri moreenikerrostumien levinneisyyskin. Samoin luultavasti suuret topografiaerot edistävät ilmiön yleisyyttä. Monet glasiotektoniset pinnanmuodot liittyvät drumliineihin, juomumoreeneihin ja reunamoreeneihin. Myös ns. kuolleen jään topografia voisi olla joissakin paikoissa muodostunut glasiotektonisesti, eikä kyse olisikaan ablaatiomoreenista. Ilmeisesti ribbed-moreenialueilla isompien selänteiden joukossa usein tavattava pienipiirteisempi morfologia saattaakin olla syntynyt toisinaan glasiotektonisesti eikä supraglasiaalisesti joskin glasiotektoniset prosessit tuottavat moreeniainesta myös supraglasiaalisiin prosesseihin. Glasiotektoniset prosessit voivat toimia paremmin subakvaattisilla alueilla kuin kuolleen jään supraglasiaaliset kerrostumisprosessit.

Toisaalta glasiotektonisia pinnanmuotoja saattaa syntyä eri vyöhykkeissä jäätikköä, missä pohjalla on tapahtunut ajoittaista/paikallista jäätymistä ja sulamista. Glasiotektoniikkaan, ennen alustan jäätymistä ja mukaan sieppaamista, liittyy myös sulavesitoimintaa ja siten sulavesieroosiota. Usein varmat blokkisieppaukset kuitenkin puuttuvatkin moreenimorfologiasta eivätkä siten tuo lisävalaistusta deglasiaatioon tai  paikallisen geomorfologian syntytapaan paitsi poissaolollaan. Loobien suhteen esimerkiksi Oulun kielekevirran  ja Järvi-Suomen kielekevirran alueilla glasiotektoniikka on moreenimorfologiassa hyvin edustettuna. Laajoilla alueilla  esim. Etelä-Pohjanmaata näitä muotoja ei juurikaan näytä esiintyvän.

Näyttää siltä, että glasiotektonisesti syntyneet pintamuodot moreenimuodostumissa ovat yllättävänkin yleisiä Suomessa. Glasiotektoniset prosessit saattavat olla vahvasti mukana joidenkin moreenimuodostumien synnyssä monilla alueilla. Sellaisia ovat varmaankin mm. jotkut kumpu-, hierto-, ribbed- ja reunamoreenit. Ehkä ilmeisintä glasiotektonista kumpumoreenityyppiä voisikin nimittää laattamoreeniksi (kuva 4) tai päremoreeniksi. Ainakin glasiotektoniikka tulee ottaa huomioon yhtenä syntyyn vaikuttavana tekijänä. Eniten glasiotektonisia pinnanmuotoja lienee syntynyt Suomessa subglasiaalisesti ja submarginaalisesti, mutta joskus myös marginaalisesti jään reunan puskuun liittyen. Kylmän reunan pysähtyneen jään yli kohdistuva hiertoliike tai väistöliike ylöspäin suuntautuvia liukupintoja pitkin on yksi ilmeinen glasiotektonisesti otollinen ympäristö. Siihen liittyvä proksimaalinen kylmän ja lämpimän pohjan vaihettumisvyöhyke lisää louhintamahdollisuuksia. Vuodenaikais- ja päivärytmit saattoivat vaikuttaa jäätikön reunan termiseen ja dynaamiseen tilaan isompien ilmastovaihteluiden ja jäätikködynaamisten vaihtelujen ohella.

Monet korkeusmallissa sirpaleisilta vaikuttavat kumpumoreenit voisivat olla syntyneet pitkälle glasiotektonisesti. Samoin epäsymmetriset poikittaiset moreenivallit saattavat olla muodostumistavaltaan jossain määrin glasiotektonisia varsinkin jos niiden yhteydessä esiintyy runsaasti glasiotektonisia piirteitä. Paikoin voidaan puhua jo glasiotektonisista maisemista tai land system -alueista. Samoin joillakin alueilla drumliinien ja ribbed-moreenien pinta on huomattavasti ja monimuotoisesti glasiotektonisesti revitty ja muokattu. Tämä voisi viitata kylmäreunaiseen deglasiaatioon niillä paikoilla, tai jäätikön liikkeen muuttumiseen louhivaksi (osittain tai ajoittain kylmäpohjainen) viime vaiheissa. Kuitenkin myös "ehjiä" ja deglasiaation viime vaiheissa pehmeästi käsiteltyjä glasiodynaamisia moreenimuodostumia tavataan laajasti. Niillä alueilla deglasiaatio on ilmeisesti tapahtunut ilman kylmää reunaa tai vastaavaa louhivaa liikettä. Yleensä sirpaleinen moreenitopografia muodostaa drumliinialueilla radiaalisia vyöhykkeitä, mikä ei niinkään viittaa kylmäreunaiseen deglasiaatioon vaan polytermisten vyöhykkeiden pitkittäiseen suuntautumiseen jäätikön pohjalla ehkä drumlinisaation loppuvaiheissa.  Lisäksi kumpumoreenit näyttävät keskittyvän harjujen läheisille vyöhykkeille viitaten vielä hieman myöhäisempään muodostumisaikaan joskaan ei välttämättä glasiotektoniseen syntyyn.

Jos drumliinien synnyn kanssa samaan aikaan jäätikön pohjan liike hidastui pohjakuorman tai pohjan kiinnijäätymisen takia joissakin drumliinien välisissä laaksoissa, siellä esiintyi pakostakin myös jään liukua jo muodostuneen pohjatopografian yli ja ehkä myös englasiaalista liukupintaa pitkin. Siihen liittyi ajoittain moreenikerrostumien glasiotektonista liikettä ja uudelleen muokkaantumista. Syntyneiden glasiotektonisten kumpumoreenien joukossa saattoi olla myös ribbed-moreenia (vrt. Mäkelä 1996). Ribbed-morfologiaa kehittyi todennäköisesti monissa muissakin glasiotektonisissa ja glasiodynaamisissa ympäristöissä: subglasiaalisena pohjamuotona (Aario1977), palapelimäisenä lohkeiluna jäätikön keskiosissa (Hättestrand et. al. 1999) tai submarginaalisissa prosesseissa (Linden et al. 2008).

Esimerkiksi Kälviän-Ullavan seudulla näkyvä voimakas ja laaja-alainen glasiotektoninen vaikutus voisi liittyä passiivisemman ja ehkä kylmäpohjaisemman jäälohkon sijaintiin nopeammin virtaavan lohkon vieressä. Toinen mahdollisuus olisi kylmäreunainen deglasiaatio. Jos tulkinta joidenkin glasiotektonisten piirteiden reunanläheisestä synnystä olisi oikea niin se viittaisi jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Suhteellisen lämmin ilmasto siinä vaiheessa ja jopa jäätikön reunan kellumisen mahdollistava veden syvyys deglasiaation aikana on kuitenkin ristiriidassa kylmäreunaisuuden kanssa. Jos reunavyöhykkeessä oli kylmä vyöhyke, niin ehkä se on sitten ollut hieman kauempana reunasta jäätikön keskiosiin päin, missä proglasiaalisen vesiyksikön lämmittävä vaikutus ei enää tuntuisi? Tai sitten kaikesta epäuskottavuudesta huolimatta deglasiaatio oli alueella todellakin kylmäreunainen? Tuskin kuitenkaan glasiotektoninen morfologia olisi syntynyt varhaisessa lähellä jäätikön keskusaluetta  olevassa pohjan termisessä vaihettumisvyöhykkeessä (vrt. Hättestrand et al. 1999). Sen mukaan alueen primaarinen moreenimorfologia olisi muodostunut aikaisemmissa jäätiköitymisvaiheissa. Sama koskee sitä mahdollisuutta, että jäätikön maksimivaiheen kylmäpohjaisuus olisi säilynyt alueella melkein deglasiaatioon loppuun asti.

Jo vanhastaan on epäilty glasiotektonisen uudelleenkerrostumisen vaikeuttavan stratigrafisia tulkintoja (esim. Forsström 2007). Glasiotektonisten prosessien voisi ajatella keskittyvän jäätikön vyöhykkeisiin, missä kylmän ja lämpimän pohjan olosuhteet vaihettuvat paikallisesti ja/tai ajallisesti. Jäätikön liike ja myöhempi pysähtyminen sekä sulaminen sitten täydentävät geomorfologista prosessia. Tuollaisia vaihettumisvyöhykkeitä lienee ollut sekä mannerjäätikön kylmän keskiosan ympärillä, lähellä reunaa ja muuallakin. Koska sekundaarisia glasiotektonisia pintamuotoja on etupäässä suhteellisen lähellä reunaa deglasiaation aikana kerrostuneissa primaarisissa muodostumissa niin myös jäätikön pohjan vastaava terminen ja dynaaminen vyöhykkeisyys on kohdistunut nykyisessä geomorfologiassa parhaiten näkyen melko myöhäisessä vaiheessa lähelle reunaa eikä niinkään jäätikön keskiosiin.

Kirjallisuus

Aario, R. 1977. Associations of flutings, drumlins, hummocks and transverse ridges. GeoJournal 1: 6, 65–72.

Aber, J. S., Croot, D. G. & Fenton, M. M. 1989: Glaciotectonic
Landforms and Structures. 201 pp. Kluwer Academic PubIishers,
Dordrecht

Aber, J.S., Bluemle, J.P., Brigham-Grette, J., Dredge, L.A., Sauchyn, D.J. and Ackerman, D.L. 1993. Glaciotectonic data base and mapping of North America. In Aber, J.S. (ed.), Glaciotectonics and mapping of glacial deposits. Canadian Plains Research Center, Canadian Plains Proceedings 25/1: 177-200. Regina, Canada.

Forsström, L. 2007. Pukinmäki, a hill in Southern Ostrobothnia, Finland, composed mainly of interglacial silt - evidence for deglaciation of the area by distintegration of the ice and for only one Weichselian glaciation phase . - Res Terrae. A. Contributions 25.

Hättestrand, C. & Kleman, J. 1999. Ribbed moraine formation.
Quaternary Science Reviews 18, 43–61.

Linden, M., Möller, P. and Adrielsson, L. 2008. Ribbed moraine formed by subglacial folding, thrust stacking and lee-side cavity infill. Boreas, 37: 102–131.

Mäkelä, J. 1996. Rogen-moreenin synnystä. Geologi 48 (7).

Rastas, J. and Seppala, M. 1981. Rock Jointing and Abrasion Forms on Roches Moutonnées, SW Finland. Annals of Glaciology, 2, 159–165

III Salpausselällä oli myös flutingviuhkaista oskillaatiota/deglasiaatiota

Pernunnummen länsipuolelta kulkee III Salpausselän reunamuodostuma. III Salpausselkä koostuu enimmäkseen melko vaatimattomista moreeniharjanteista ja -kummuista sekä reunamoreeniharjanteen suhteen hieman erillisistä deltoista ja sandureista. Syvemmän veden alueilla ja harjujen yhteydessä muodostumat ovat toisinaan korkeampia ja tiiviimmin yhdessä myös III Salpausselällä. Paikoin isommissa reunaselänteissä materiaalina on myös soraa ja hiekkaa. Muodostuma näkyy korkeusmallissa jokseenkin jatkuvana ilman huomattavia katkoksia maa-alueilla aina Jurmosta Hattulaan (kuva 1 a, b; vrt. Saarnisto et al. 1994).

a

b

Kuva 1. Salpausselkien kulku Etelä- Suomessa korkeusmallista hahmoteltuna. Pohjakarttana on pohjavesialueet. II Salpausselkä esiintyy paikoin rinnakkaisina selänteinä ja mutkan läntinen osa on paikallistettu tässä aika viitteellisesti. (GTK: Maankamara. Kirjoituksen kuvien lähtöaineiston copyright on GTK:lla ja/tai Maanmittauslaitoksella, avoin lisenssi eli ne sisältävät maastotietokannan aineistoa 1/2015.)

Pernunnummen seudulla havaitaan reunamoreenin yhteydessä pitkälle samanlaista proksimaalista flutingmaastoa kuin Joensuun koillispuolellakin mahdollisesti samanikäisellä reunamuodostumalla (kuva 2). Molemmat ovat muodostuneet viimeistään Preboreaalin alussa. Vastaava pienoiskielekkeinen eli flutingviuhkainen oskillaatio- / deglasiaatiomalli tai reunamuodostuman syntytapa ison keskusharjun (saumaharjun) ympärillä kuin Pernunnummella esiintyy myös Somerniemellä ja jossain määrin myös Rengossa. Somerniemellä glasifluviaaliset reunamuodostumat kuten delta ja reunaselänne kerrostuivat aika syvään veteen suhteellisen korkeina ja kompakteina.

Kuva 2. III Salpausselkä Pernunnummen kohdalla ja siihen liittyvät flutingkentät (virtausviivat suuntalukemineen). 

R Reunamoreeniselänne.

H Harju

S Sanduri

F Fluting, reunanläheinen proksimaalinen virtauskenttä

Kuva 3. Tyypillinen profiilikuva flutingmaastosta. Kuvan 2 eteläinen flutingkenttä.

Fluting on seudulla tyypillisesti 1- 2 m korkeaa, 20-30 m leveää ja kilometrinkin pitkää (kuva 3). Paitsi harjanteita esiintyy myös kouruja.

Fluting todennäköisesti osoittaa jäätikön lämminpohjaisuutta, aktiivisuutta ja selväpiirteistä reunaa. Ilmeisesti jäätikkö eteni tai jäätiköllä oli aktiivinen virtausvaihe samaan aikaan kun reunan eteen kerrostui moreenikumpuja ja -harjanteita. Vakoumien esiintymisestä voisi päätellä, että fluting-kentän ja -virtauksen pituus oli 2-3 km, mikä voisi vastata myös reunan etenemistä, vaikka ei välttämättä. Vakoumien muodostumisalan radiaalinen pituus ei ole yksi yhteen sidoksissa reunan etenemisen määrään. Nähtävästi kuitenkin jään syöttö alueelle joksikin aikaa lisääntyi ja se aiheutti paikoin pienoiskielekkeitten kehittymistä ja reunan etenemistä. Kokonaisuudessaan III Salpausselkä ilmentää vähintään jäätikön reunan vetäytymisen pysähtymistä paikalleen joksikin aikaa. Lounais-Suomessa jäätikön aktiiviseen virtaukseen liittyvää kielekkeisyyttä ilmeni deglasiaatiovaiheessa paitsi koko Salpausselkien kaarten mitassa isossa kielekkeessä niin myös paikallisesti pienemmässä mittakaavassa. Marginaalisten "saumaharjujen" kohdilla III Salpausselän reunalinja kääntyy usein sisäänpäin jäätikköön nähden ja vastaavasti harjua reunustavien flutingviuhkojen kohdilla ulospäin (kuva 2).

Flutingkentät ovat hieman erisuuntaisia pyrkien asettumaan kohtisuoraan  reunalinjaan nähden siinä aivan onnistumatta. Selvästikin liike on jatkunut aivan reunamoreenille asti, mutta ei yleensä sen pitemmälle. Tätä osoittaa maastonsuuntaus eri vyöhykkeissä ja joskus reunamoreenissa asti tavattavat vakoumat.

Jäätikkö on deglasiaation aikana ollut eriytyneistä reunanläheisistä virtauksista päätellen pitkään aktiiviinen, mistä on seurannut päätemoreenin kerrostuminen (vrt. Litmanen 2012). Mutta etenemisen tai virtauksen päätyttyä on saattanut seurata hyvinkin stagnantti vaihe, jolloin jäätikön reuna on ollut jonkin aikaa ja matkaa stagnantissa tilassa. Tähän viittaa kuvassa eteläosassa oleva diagonaali pienoisharju flutingviuhkan proksimaalipuolella (vrt. Mäkinen et al. 2008). DeGeer-moreenien yleisyys Lounais-Suomessa taas osoittaa lämminpohjaisen jäätikön frontaalista deglasiaatiota useimmilla varsinkin syvemmän veden alueilla. 

Kirjallisuus

Litmanen, T. 2012. Pääjärven alueen geomorfologia ja deglasiaatiovaiheet Lopen Pernunnummella. Maantieteen pro gradu-tutkielma. Turun yliopisto. 100 s.
Mäkinen, J., Palmu, J-P. 2008. Collapse of sediment filled crevasses associated with floods and mass flows in the proximal zone of the Pernunnummi sandurdelta, III Salpausselkä, SW Finland. Quaternary Science Reviews 27, 1992–2011.
Saarnisto, M. et. al. 1994. Salpausselkä ja jääkaudet. Geologian tutkimuskeskus. Opas 36. 50 s.

Jaamankankaan proksimaaliosan fluting-moreeni

I
Lobated fluting-fans and marginal zone: Pielisjärvi end moraine. Jaamankangas is located immediately on the left side. Lobes are affected by topography and ice sheet dynamics. Warm-based active minor marginal lobes progressed a little before the final withdrawal. The same happens in Jaamankangas at the same time at the beginning of Preboreal period. Fluted till and end moraines deposited on the proximal parts of Jaamankangas marginal delta complex situated north of Joensuu City. 

II

Central parts of Jaamankangas marginal delta complex situated on the line of Pielisjärvi end moraine. 
F Fluted till sheet (the direction of the terrain: 335-350 degrees)
R End moraine ridge, and the rough border of the till sheet
S Sandur delta, meltwater channels
H Buried esker
(Contains data from the National Land Survey of Finland Topographic Database 09/2014. © National Land Survey of Finland)

Tarkentuva korkeusmalli tuo lisävalaistusta Joensuun pohjoispuolen glasiaalimorfologiaan (vrt. Nykänen 2015). Oheisessa kartakkeessa (kuva 1 a, b) on kiinnitetty huomiota kolmeen seikkaan. Pohjana on GTK:n digitaalinen maaperäkartta. 

a

b

Kuva 1. a, b. Jaamankangas Pielisjärven reunamuodostuman linjalla.

 (Kaikkien esitettyjen kuvien lähtöaineiston copyright on GTK:lla ja/tai Maanmittauslaitoksella ,avoin lisenssi eli ne sisältävät maastotietokannan aineistoa 1/2015)

1)Jaamankankaan suuren reunadeltakompleksin proksimaaliosaa osittain peittävällä ilmeisesti keskimäärin ohuehkolla (alle 1 m ?) moreenikerroksella on fluting-pinta, joka osoittaa jonkin verran vaihtelevaa pohjoisluoteista virtaussuuntaa: 335 - 350 astetta.

2) Fluting- pintaa esiintyy yleisesti myös muualla Pielisjärven reunamuodostuman reunamoreeneja seuraavan reunalinjakonstruktion proksimaalipuolella. Näin muodostuu pieniä virtausviuhkoja, joissa virtaussuunta divergoi huomattavasti viuhkan sisällä ja viuhkojen kesken varsinkin heti Jaamankankaan itäpuolella (kuva 3). Siellä esiintyy myös aivan läntisiä virtaussuuntia (vrt. Rainio 1996). Nämä liittyvät selvästikin jäätikön viimeiseen aktiiviseen vaiheeseen ennen kuin se lähti lopullisesti vetäytymään kyseiseltä reunalinjalta.

3) Kapeita ja matalia reunamoreeniselänteitä voi seurata korkeusmallin avulla aina Uimaharjulle asti ja siitä eteenkin päin niin pitkälle kuin korkeusmallia riittää (ei kovin pitkälle). Rainio (2001) on opinnäytetöissään 1960- ja 1970-luvulla jo selvittänyt reunalinjan kulkua.

Jaamankankaan ja koko Pielisjärven reunamuodostuman (noin 11 300 v.s.) synty ajoitetaan myöhemmäksi kuin II Salpausselkä esimerkiksi reunamuodostumien ja harjujen jatkuvuuden ja kerrostumisen aikaisten rantapintojen perusteella. Jaamankankaan deltaosat on tulkittu kerrostuneen Itämeren matalamman vesivaiheen aikana (Yoldia) kuin mitä oli II Salpausselän ( noin 11 600 v.s.) syntyaikana (Baltian jääjärvi). Jotkut rinnastavat Jaamankankaan saman aikaiseksi kuin III Salpausselkä Etelä-Suomessa. Myös sieltä voi havaita korkeusmallissa nuoria vaihtelevan suuntaisia fluting-virtauskenttiä ulottuen reunamoreeneihin ja "saumaharjuihin", mikä osoittaa, että jäätikkö säilyi aivan reunaosistaankin loppuun saakka lämminpohjaisena ja aktiivina frontaalisessa deglasiaatiossa. Samaan viittaavat siellä yleiset kapeiden ja pitkien DeGeer-moreenien parvet. Pohjois-Karjalassa alavien alueiden reunamoreenit, mitkä eivät liity ns. suuriin reunamoreeneihin, ovat yleensä monimuotoisempia ja epämääräisempiä (vrt. Rainio 2001). 

Erikoiselta vaikuttaa miten jäätikkö on pystynyt etenemään Höytiäisen jyrkän rantatörmän yli tarpeeksi hellävaraisesti ja edelleen alaspäin pitkin etelään viettävää Jaamankangasta (kuva 2). Tosin voi olla, että törmä on jonkin verran jyrkentynyt ehkä myöhemmässä jään puskussa ja rantaeroosion vaikutuksesta  Höytiäisen etelärantaan kohdistuneen transgression aikana vedenlaskuineen postglasiaaliajalla. Törmän korkeus vesipinnasta on noin 40 m ja Höytiäisen pohja laskee pian edelleen 48 m, joten kokonaiskorkeusero on hyvinkin 90 m. 


Pelkän topografian perusteella on vaikea hahmotella  jäätikön oskillaatioliikkeiden laajuutta ja moninaisuutta alueella. Mahdollisesti Jaamankangas oli pääosin jo kerrostunut ennen fluting-viuhkojen kehittymistä? Tai fluting-viuhkoihin jakaantunut virtaus pitikin reunaa melkein paikallaan tarpeeksi kauan jopa niin suuren muodostuman kerrostumiseen? Siihen viittaa se, että Jaamankankaan deltapinnat ajoitetaan melko myöhäisiksi. Kerrostumiseen ja viuhkaantumiseen ei olisi jäänyt kovin paljon aikaa. Toisaalta Jaamankangas voi  sijaintinsa ja suuren kokonsa takia olla erikoistapaus muihin samaan reunalinjaan liitettyihin muodostumiin verrattuna. 

Vallitsevasti glasifluviaalisten reunamuodostumien genesis lukuun ottamatta selviä elementtejä kuten deltaosia on itse asiassa edelleen jossain määrin arvoitus. Selvin tapa harjumaisten osien, ns. poikittaisharjujen, kerrostumiseen olisi vastaava jäätikön virtaussuuntaan nähden poikittainen sulavesivirtaus, mutta glasiologiset syyt ilmeisesti tekevät sellaisen tuossa mittakaavassa mahdottomaksi ainakin subakvaattisilla alueilla. Jään reunalle kertyi siis ainesta jään tuomana, mutta viime kädessä myös primaarisesti soran ja hiekan kerrostuminen tapahtui litoraalisesti eli rantavoimat huuhtoivat lajittumattomasta moreenista lajittunutta soraa ja hiekkaa sanoisiko pseudopoikittaisharjuksi. Rantavoimat 

eivät kylläkään ulottuneet kovin syvälle proglasiaalisen vesiyksikön pinnasta joten jo muutaman metrin syvyydessä ja sitä syvempänä jään reunalla kerrostui vain moreenia (reunamoreenimuodostumia) lukuun ottamatta jäätikön pinnalta valuneen aineksen mahdollista 

lajittumista aallokossa. Vaihtoehtona rantavoimien suurelle osuudelle on, että myös kuljetus tapahtui glasifluviaalisesti ohuen vesikerroksen purkautumisena marginaalisen jään alla ja alta

reunalla tai aika ajoin outburst-tyyppisten glasifluviaalisten virtausten kautta. Reunalinjalla selvien syöttöharjujen deltojen välisillä alueilla glasifluviaalinen kuljetus ja kerrostuminen olisivat tapahtuneet submarginaalisin tai subglasiaalisin tulvapurkauksin ja sheet-tyyppisesti. Se kylläkin edellyttää aika lailla lämminpohjaista reunaa vähintään syklisesti. 

Sheet-tyyppinen virtaus vaikuttaa isojen reunamuodostumien syntyyn liian heikolta kuljetusvoimalta. Siksi voidaan ottaa huomioon kolmaskin vaihtoehto: puolittain tai hetkittäin kanavoituneen sulavesivirtauksen malli. Siinä uskotaan näkymättömiin syöttöharjuihin eli sellaisiin ajoittaisiin sulavesivirtauksiin sekä jäätikön alla, englasiaalisesti että pinnalla, joista ei jäänyt selviä merkkejä, mutta joita on "täytynyt" olla, jotta syöttöharjuttomat glasifluviaaliset reunamuodostumat on saatu kehittymään (outburst-tulvakerrostumisen ohella).  Itse asiassa Jaamankankaan pintakin tarjoaa joitakin viitteitä niistä: useita sandurivirtausten syöttökohtia, vaikka varsinaista syöttöharjua ei ole olemassa. Selvästikin jäätiköltä on virrannut sulavettä "pistemäisesti" huomattavia määriä reunalle. Joko alta, keskeltä tai päältä. Koska Höytiäisen rantapohjassa ei taida näkyä mitään merkkejä sulavesieroosiosta tai -akkumulaatiosta painottaisin toistaiseksi (syklistä) englasiaalista tai pinnallista sulavesivirtausta. Ajoittainen kylmä reuna edistäisi sulaveden ajoittaisia pintavirtauksia? Ja siihen saattaisi liittyä (englasiaalinen) surge-ilmiö. 

Reunamuodostumassa pitäisi glasifluviaalinen ja glasiaalinenkin kuljetus tapahtua poikittain reunamuodostuman kulkuun nähden tai edestakaisin rantavaiheelle ominaisesti. 

Jaamankangasta voidaan pitää kyllä juuri reunamuodostumana, jossa glasifluviaalinen kuljetus ja kerrostuminen tapahtuivat vallitsevasti poikittain eli etelään-eteläkaakkoon päin, vaikka muodostuma itse osoittaa länsilounaista suuntaa. Reunamuodostumalle tyypillistä on tietenkin kuljetussuunnasta johtuen myös epäsymmetrisyys: proksimaalinen reuna on korkeammalla kuin distaalinen. Täysin kehittynyt 

deltapinta olisi kylläkin melko horisontaalinen ja symmetrinen, mutta Jaamankankaalla pohjoisosaa korottavat sanduri- ja moreenikerrostumat. Jaamankankaalla paljon kerrostumista 

tapahtui kuitenkin myös harjuvirtausten yhteydessä kuten kaksi (kolmas harju menee hieman lännemmäksi, mutta se olisi voinut aiheuttaa myös laajaa deltakerrostumista) eteläpuolelta alueelle saapuvaa hautautunutta harjulinjaa osoittavat. Ne eivät kuitenkaan tavallaan toimineet syöttöharjuina kuin ehkä osalla aikaa Kontioniemen harju. Mutta osa Jaamankankaan kerrostumisesta tapahtui jo ko. harjujen syntymisen aikaan. 

Itse asiassa voidaan myös spekuloida sillä kysymyksellä olisiko Jaamankankaan syvemmistä osista löydettävissä länsi- 

itä -suuntainen harjukerrostuma liittyen mahdolliseen Järvi-Suomen loobin aktiivisuuteen aikaisemmassa vaiheessa. Läntinen liike ja harjukerrostuminen olisi siis ulottunut jossain melko aikaisessa välivaiheessa kauemmaksi itään? Kuitenkin sitä on vaikea uskoa pohjoista suuntaa osoittavien hautautuneiden harjujen tavallaan katkaistessa sen kulun. Läntisen loobin aktiivisuus olisi edeltänyt pohjoissuuntaisten harjujen syntymistä. Läntisen etenemisen lakkaaminen olisi teoriassa voinut jättää Höytiäiseen jäätä, jonka yli pohjoisempi loobi olisi voinut myöhemmin edetä ratkaisten siten jyrkän rantatörmän säilymisen. Se vaatisi kuitenkin, että pääosa Jaamankankaasta olisi kerrostunut jo hypoteettisen läntisen etenemisen aikana, mistä ei ole merkkejä Jaamankankaalla. Sen sijaan mainitut kaksi pohjoista suuntaa osoittavaa harjua eivät sovi läntisen etenemisen ja harjutörmän säilymisen skenaarioon: Pohjois-Karjalan loobin reunan olisi yhtä aikaa pitänyt olla kaukana sekä Jaamankankaan etelä- että pohjoispuolella. Jos läntistä etenemistä tapahtui niin sen jälkeen pohjoinen loobi eteni  varsin kauas etelään, jotta Yhdysharju (Jk-SsII) pystyi kerrostumaan. Jotkut ovat ratkaisseet tuon ongelman sillä tulkinnalla, että Yhdysharju olisi kuolleen jään railoon kerrostunut tavallaan läntisen loobin poikittaisharju. Jaamankankaan suuri koko kyllä viittaa siihen, että sitä on voinut kerrostua monivaiheisesti, vaikka sillä on nykyisessä asussaan selvä Pohjois-Karjalan loobin reunamuodostuman luonne.

On mahdollista, että vain Jaamankankaan pohjoisreunan moreenipeite ja sandurikerrostumat syntyivät fluting-vaiheessa,  ja moreenipeitteen laajuuden mukaan jään reuna eteni vain 1,5 - 5 km. Tuossa luvussa ei ole otettu huomioon Höytiäisen kaakkoisrannan eroosiota tai se on oletettu suhteellisen pieneksi, eikä myöskään moreenipeitteen ja harjujen mahdollista jatkuvuutta järven pohjassa. Toisaalta samaan fluting-aikaan samaa moreenia voi kerrostua varsin kaukanakin reunasta melko lailla samaan stratigrafiseen asemaan. Paljon suurempiakin arvioita Pohjois-Karjalan loobin perääntymisestä ja etenemisestä on esitetty: kymmeniä kilometrejä. Mitään topografisia merkkejä Järvi-Suomen virtauskielekkeen ylirajaisesta läntisestä virtaussuunnasta heti Jaamankankaan pohjoispuolelta en ole toistaiseksi havainnut, vaikka läntisiä uurteita on tavattu Höytiäisen saarista (vrt. Rainio 1996, 2001, Eronen et al. 1988). 

Kuva 2. Monin paikoin Jaamankankaan pohjoisosassa esiintyy moreenia. Sandurikerrostumien syöttövirtausalueet katkaisevat sen muutamassa kohtaa (vrt. maaperäkartta, GTK).  Glasifluviaalinen aines on karkeaa reunamuodostuman proksimaaliosassa ja hienonee kaakkoon päin. Myös pinta viettää huomattavasti samaan suuntaan. Moreeniaines on todennäköisesti pääosin hiekkamoreenia.
F Jaamankankaan reunamuodostuman fluting-pintainen moreenipeite (maastonsuunta vaihtelee: noin 335-350 astetta)
R Reunamoreenivalli ja moreenipeitteen suurpiirteinen raja
S Sanduridelta
H Hautautunut harju.

Jos jatketaan arvailua, niin Jaamankankaan proksimaalipuolella voidaan myös epäillä englasiaalista liukupintaa pitkin tapahtunutta surgea ratkaisuksi jyrkän törmän aiheuttamaan ongelmaan ylivirtauksen esteenä.  Myös heti Jaamankankaan itäpuolella reunalinjan epämääräisessä suurpiirteisessä kulussa ja reunamuodostumissa (kuva 3) voidaan tulkita näkyvän surgen piirteitä.  Tosin useiden pienten marginaalisten kielekkeisten virtausten järjestelmälliseltä vaikuttava kehittyminen ei välttämättä viittaa surgeen? Nuo reunavyöhykkeen muodostumat näyttävät koostuvan sekä moreenista että glasifluviaalisesta aineksesta. Muodostumallisesti ne ovat lajittuneita reunamuodostumia, kames-maastoa, kumpumoreenia ja reunamoreeniselänteitä ja myös pieniä sandureita ja deltojakin (vrt. maaperäkartta: kuva 4). Reunavyöhyke on kuvassa 3 rajattu koskemaan lähinnä moreenimuodostumiakin sisältävää ja supra-akvaattista aluetta.  Surgea olisi edistänyt lämpötilavaihteluista johtuva sulaveden määrän ja olomuodon vaihtelu. Jäätikkö oli viimeisessä lyhyessä etenemisvaiheessaan Pielisjärven reunalinjalle lämminpohjainen ja aktiivi. Muutenkin suurella osalla Höytiäisen valuma-aluetta pohjoisluoteiset drumliinit ja vakoumat ovat hyvin kehittyneitä ja osoittavat jäätikön aktiivisuutta ja lämminpohjaisuutta niiden syntyvaiheessa. Niiden kapeus ja pituus viittaa jäätikön nopeaan virtaukseen. Myös subglasiaalinen sulavesitoiminta oli vilkasta useista drumliinien poikki menevistä sulavesiuomista päätellen. Todennäköisesti pienimuotoinen aktiivinen flutingviuhkainen deglasiaatio rajoittuu joillekin reunavyöhykkeille, missä jäätikön reuna oskilloi. Pohjois-Karjalassa tavataan myös laajasti kuolleen jään kumpumoreenia.

Kuva 3. Pieniä laaksoihin sijoittuneita virtauskielekkeitä lähellä jäätikön reunaa; ja pääosin supra-akvaattinen osa reunamuodostumien vyöhykkeestä suurin piirtein jäätikön reunalinjalla. Kielekkeiden liike on mahdollisesti tapahtunut surge-tyyppisesti.

F    Fluting-viuhka

R   Reunamuodostumavyöhyke

S    Sanduri (+ korkeuslukema)

D   Delta, laaksontäyte (+ korkeuslukema)

DR Drumliineja (+ suuntalukema, aikaisemmin muodostuneet)

Kuva 4. Maaperäkartta (GTK) kahden flutingviuhkan pääosin supra-akvaattisesta terminaalivyöhykkeestä. Lisäksi kuvaan on merkitty lukuisista sulavesiuomista muutama.

Parhaiten jyrkän törmän säilymisen jäätikön ylivirtauksessa selittäisi ehkä sellainen yhdistelmä, että jäätikkö oli Höytiäisen altaan kohdalla jäätyneenä kiinni alustaansa ja järven puolella surge-tyyppinen nopea liike tapahtui pinnanmyötäisen yhtäkkisen lämpenemisen/kylmenemisen vaikutuksesta pitkin korkeaa etelään viettävää englasiaalista liukupintaa pitkin  ja Jaamankankaan puolella liike tapahtui syvältä jäätyneiden maakerrosten yli. Viime mainittu osaratkaisu vaikuttaa noista todennäköisimmältä. Jäätikön kylmä reuna voisi ehkä tulla kysymykseen sopivassa kylmässä vaiheessa ilmasto- ja jäätikkösykliä jonkin matkaa myös Jaamankankaasta pohjoiseen, mutta muuten järvialtaan kohdalla oleva ilmeisen paksu ja sulavesiä keräävä jääkerros ei vaikuta parhaalta paikalta kylmäpohjaisuuteen. Ja tuollaisesta alaspäin viettävästä englasiaalisesta liukupinnasta ja sitä pitkin tapahtuvasta surgesta ei taida olla esimerkkejä muualta. Lisäksi tässä muuten on painotettu jäätikön lämminpohjaisuutta edellytyksenä fluting-viuhkoihin. Mutta ehkä em. kuviteltuja tapahtumia sopivasti karsimalla ja rytmittämällä saadaan uskottava lopputulos. Viimeistä tai viimeisiä etenemisiä edeltänyt pitkä kylmä proglasiaalinen vaihe edistäisi routaefektiä. Siihen voisi liittyä jäätikön reunan perääntyminen väliaikaisesti aika kauas pohjoisluoteeseen. Niinpä toistaiseksi päädyn kannattamaan tulkintaa ilman liian eksoottiselta vaikuttavaa englasiaalista surge-hypoteesia ja luotan lähinnä syvästi jäätyneen törmän kestävyyteen jäätikön ylivirtauksessa. Jaamankankaan glasifluviaalinen pääosa kerrostui hieman aikaisemmin flutingviuhkaantumisen terminaalia, joko samassa tai sitä läheisesti edeltävissä vaiheissa deglasiaatiota.

Vaikuttaa kuitenkin siltä, että samoihin aikoihin kuin Jaamankankaalle kerrostui proksimaalinen fluting-moreeni, kehittyi itäpuolelle samalla Pielisjärven reunamoreenilinjalla laaksoihin useita virtaussuunniltaan divergoivia fluting-viuhkoja. Jäätikön reunaosa oli jo niin ohentunut, että se ei säilyttänyt yhtenäistä virtaussuuntaa, vaan topografia vaikutti sekä viuhkojen syntymiseen että reunavyöhykkeen vastaaviin kaariin. Pitkittäisten vuorien kohdalla virtausta oli vähemmän kuin laaksoissa. Muutenkin Pielisjärven reunamuodostuman glasifluviaalista osaa ei päässyt kehittymään korkeilla alueilla vaan sulavesivirtausten kasaavakin toiminta keskittyi laaksoihin, joihin kehittyi usein tavallaan reunalinjaan verrattuna pitkittäisiä huomattavan laajoja ja paksuja laaksontäytemuodostumia, joiden kerrostumistaso oli yleensä Yoldian aikainen ylin vesipinta noin 105 m. Korkeilla alueilla reunamoreenivallikin on varsin kapea ja matala sekä katkeileva (vrt. Rainio 1996, Eronen et al. 1988).

Kirjallisuus

Eronen, M. Vesajoki, H. 1988. Deglaciation pattern indicated by

the ice-margin formations in Northern Karelia, eastern Finland.

Boreas, 17: 317–327.

Nykänen, J. 2015. Jaamankangas. Geohistoria, luonto ja 

maisemamuutos. 65 s.

Rainio, H. 1996. Late Weichselian end moraines and deglaciation in Eastern and Central Finland. Geological Survey of Finland. Espoo 1996.

Rainio, H. 2001. Pielisjärven reunamuodostuma Pohjois-Karjalassa. Geologian tutkimuskeskus. 15 s.