De Geer -moreeneja Länsi-Lapissa

Ylitorniolla Länsi-Lapissa näkyy korkeusmallissa useita muutaman neliökilometrin laajuisia De Geer -moreenikenttiä (kuvat 1, 5). Lapista ei juurikaan ole havaittu De Geer -moreenia aikaisemmin. Johansson et al. (2005) mainitsee hieman vastaavia reunamoreeneita olevan Haltin seudulla ja Torvisen kylän ympärillä. Ne ovat kuitenkin isompia ja vähemmän säännöllisesti parvena esiintyviä. Sama koskee Vikamoreenia, jonka tyyppialue on Vikajärvellä (Aario 1984) ja joitakin muitakin esiintymiä (kuva 2). Pyhä-Luosto tunturialueelta on myös tutkittu supra-akvaattisia reunamoreeneita, jotka esiintyvät ryhminä (Sarala et al. 2009).  De Geer-moreenia muodostui syvän veden alueilla perääntyvän jäätikön reunan suuntaisiin valleihin joko reunalla tai poikivan ja osittain kelluvan jäätikön reunaosan pohjakosketuksen kohtaan (esim. Breilin et al. 2005, Lindén et al. 2005).

Kuva 1. Pessalompolon lounais-ja eteläpuolella sijaitsee kaksi pientä matalien De Geer-moreenivallien aluetta. Selite: DG1 Mäntysalon De Geer -moreenikenttä, DG2 Sikiömaan De Geer-moreenikenttä. UH "uusi" harju, VH "vanha"harju, VRM "vanha" glasifluviaalinen reunamuodostuma. Lisäksi ohessa maaperäkartan selite (GTK, Maankamara). (lisäys: DG1 -kentän läheisten eteläpuolisten harjujen "uutuus tai vanhuus" on esitetty Johansson et al. 2005 kuvien 84 ja 85 tulkintana, joissakin muissa karttaesityksissä tulkinta on toisinpäin)

a)

b)

c)

 Kuva 2. a) Subakvaattisen alueen Vikamoreenia Rovaniemen seudulla Vikajärven kaakkoispuolella. Maaperäkartan selite kuten edellä.
b, c) Kapeita matalahkoja moreeniharjanteita välillä Ounasjoki-Luosto. Alue oli deglasiaation aikana matalan veden peitossa tai supra-akvaattista. Alueella on paljon sulavesiuomastoja. Osa harjanteista saattaakin olla kames-tyyppisiä ja jopa glasifluviaalisia. Harjanteet eivät ole De Geer -tyyppisiä vaan epäsäännöllisempiä ja korkeusmallissa terävän ja rosoisen näköisiä, lähinnä supra-akvaattisia todennäköisiä reunamoreeneita. Tosin harjanteiden morfologia ja dimensiot vaihtelevat jonkin verran. Vain osa harjanteista on merkitty karttaan. Ne esiintyvät erillään laajasta ribbedmoreenialueesta sen pohjoispuolella. Alueella ei ole kovin paljoa lineaarista voimakasta "uutta" maastonsuuntausta, mutta ilmeisesti deglasiaatio  on ollut frontaalinen, mahdollisesti osittain tai ajoittain kylmäpohjainen päätellen seudulla aika yleisistä glasitektonisista maastonpiirteistä.
c) Niesin pohjoispuolista maastoa, Teeriselkä: KL U4331 (©GTK, Maankamara)


Itäisempi Pessalompolon alue Mäntysalon tilan ympärillä (kuva 1, 3a) on hieman laajempi (noin 5-9 km2) ja siellä moreenivallit ovat myös vähän isompia ja yhtenäisempiä. Peräkkäisiä mahdollisia vuosimoreeneita on kymmenkunta ja lisäksi niiden välissä on usein heikommin erottuvia valleja. Vallien pituus tai parven leveys ja pituus on luokkaa 3 km maksimissaan. Tyypillinen leveys on 15-35 m ja korkeus 0,5-1,2 m (kuva 3b). Monet selänteistä menevät poikki alavissa maastonkohdissa ja länsiosassa korkeammalla alueella on muodostunut monia rinnakkaisharjanteita. Alueen korkeus on noin 87-97 m mpy, joten jäätikön reuna on päättynyt noin 120 m syvään veteen verrattuna Pisavaaran korkeimpaan rantaan 215 m korkeudella (Johansson et al. 2005). Maaperäkartan mukaan (kuva 1) alue on osittain vanhan ilmeisesti moreenipeitteisen glasifluviaalisen kerrostuman päällä. Kenttä on ikään kuin laskeutunut melko sattumanvaraisesti aikaisemman glasiaalitopografian päälle. Se ei ole missään tietyssä tai säännönmukaisessa asennossa suhteessa harjuun ja muihin aikaisemmin kerrostuneisiin muodostumiin, joskin se esiintyy De Geer -moreeneille tyypillisesti syvän veden alueella laakson pohjalla vallien päiden kaartuessa distaaliin suuntaan viitaten poikimislahteen. Vallien suuntauksen perusteella jäätikön reuna ei osoita lounaiskoillista suuntausta kuten perääntyvän jäätikön reunan yleissuunnaksi on arvioitu (op. cit.), vaan jokseenkin pohjoiseteläistä suuntausta. Jopa vallien alla erottuu glasiodynaamista flutingsuuntausta länsiluoteesta (295 astetta), mikä edustanee viimeistä aktiivista alueellista virtaussuuntaa ja samalla nuorinta lineaarista maaston suuntausta. Tosin jäätikön reunan mukaiset moreenivallit eivät ole myöskään siihen nähden aivan poikittaisia.

a)

b)

Kuva 3. Mäntysalon De Geer -moreenialue. a) ylhäältä päin katsottuna b) tyypillinen profiilikuva moreenivallista.


Läntisempi Sikiömaan alue on maaperäkartan mukaan kokonaisuudessaan vanhan glasifluviaalisen moreenipeitteisen reunamuodostuman (Johansson et al. 2005) päällä. Vallit ovat samantapaisia kuin idempänä, mutta morfologia on vielä hieman matalampaa ja heikommin kehittynyttä eikä valleja erotu peräkkäin niin useita (kuva 4a, b). Kentän halkaisija on noin kilometri ja pisimmät yhtenäiset vallit ovat sitäkin lyhyempiä. Pääosalla aluetta maanpinnan korkeus on noin 95 m mpy viitaten myös täällä noin 120 metrin syvyiseen veteen jäätikön reunalla vallien syntyvaiheessa. Sitä voidaan pitää sopivana veden syvyytenä De Geer -moreenien muodostumiselle: Norrbottenissa veden syvyys De Geer -moreenialueilla on ollut 70 m tai yli (Linden et al.  2005. s. 130).

Moreenivallit osoittavat Sikiömaalla hieman pohjoista koillisempaa suuntaa, ja siten jäätikön reuna on ollut tällä paikalla hieman erisuuntainen kuin Mäntysalon pohjoissuuntaisessa kentässä. Suurin piirtein jäätikön vetäytymissuunta on ollut aika lailla länteen ja deglasiaatio frontaalinen, mutta jos korostetaan näiden paikallisten reunan suuntien merkitystä, voidaan myös sanoa, että siirryttäessä seudulla idästä länteen päin jäätikön reunan vetäytymissuunta olisi ensin ollut länteen ja myöhemmin kääntynyt hieman läntistä pohjoisemmaksi. Jäätikön reunan vuosittainen perääntyminen olisi ollut luokkaa 150 - 200 m, jos selvimmät vallit osoittavat vuosirytmiä.

a)

b)

Kuva 4. Sikiömaan De Geer-moreenialueen korkeusmalli (Maanmittauslaitos, 2m) ja tyypillisen moreenivallin poikkiprofiili.


Pikaisella korkeusmallien tarkastelulla voidaan Ylitorniolla nähdä monia muitakin De Geer-moreenialueita joskaan ei juurikaan edustavampia kuin kaksi edellä mainittua (kuva 5). Parvien suuntaus vaihtelee aika lailla. Aivan Aavasaksan kaakkoispuolella ja Iso Kallijärven länsipuolella vallien suuntaus on pohjoisluoteinen tai jopa luoteinen osoittaen jäätikön perääntymissuunnaksi siellä lounaan tai länsilounaan. Reunamoreenialueiden muodostumisen aikainen veden syvyys vaihtelee suurin piirtein välillä 80 - 150 m. Suurin vesisyvyys oli Aavasaksan kaakkoispuolisten alavimpien moreenivallien kohdalla: noin 150 m (kuva 6). Moreenivallit ja reunalinjat on hahmoteltu kuvassa 5 osittain spekulatiivisesti pelkän korkeusmallin perusteella. Moreenivallit saattavat joskus sekoittua tulkinnassa alueella erittäin yleisiin rantavalleihin. Karttaesitykseen on otettu mukaan myös muutamia vaarojen rinteille sijoittuneita todennäköisiä reunamoreeneja tai -linjoja. Pellon kunnan tarkemman korkeusmallin alueella joitakin reunamoreeneja näkyy ainakin Ylisen Alposjärven pohjoispuolella (kuva 7). Käsivarren Lapissa yli 400 metrin korkeudessa Kuusivaaran-Palkkiskurun alueella esiintyy huomattavia reunamoreeniparvia, jotka osittain kiertävät korkeimpia kohoumia rantavallimaisesti, osittain taas kulkevat korkeuskäyristä välittämättä.

a)

b)

Kuva 5.  Ylitornion De Geer- moreenialueita ja vastaavia reunalinjoja punaisin viivoin a) yleiskartalla ja b) korkeusmallin ja maaperäkartan yhdistelmällä (lähtöaineisto: ©GTK: Maankamara).

 a)

b)

Kuva 6. Aavasaksan kaakkoispuolinen De Geer -moreenikenttä. a) vinovarjostettu korkeusmalli b) merkityt moreenivallit. Jäätikön liikkeen mukainen maastonsuuntaus alueella on 305°. Moreenivallien suuntauksen perusteella jäätikön reunan suuntaus oli pohjoisluoteinen ja siten jäätikön perääntymissuunta länsilounas. Vesisyvyys vallien syntyaikana oli noin 150 m. Lyhyitä matalia erillisiä moreeniharjanteita on tavallaan kahdeksassa (vuosirytmi?) rivissä, joiden välimatka on keskimäärin noin 220 m. Poikkileikkaukseltaan usein suhteellisen symmetristen moreeniharjanteiden pituus on yleensä 200 - 300 m, leveys 10-40 m ja korkeus 0.5-1,5 m. (lähtöaineisto, source data ©MML)

(©GTK: Maankamara)

Kuva 7. Jäätikön reunan pohjoiskoillista suuntaa osoittavia matalia reunamoreeneja Pellossa Ylisen Alposjärven pohjoispuolella.




Kirjallisuus

Aario, R. 1984. Jäätikkösyntyisten maaperämuodostumien koostumus, ominaisuudet ja käyttösoveltuvuus. Määräaikainen loppuraportti Suomen Akatemian tutkimusprojektista, Oulu, 04-114. 90 s.

Breilin, Olli, Kotilainen, Aarno, Nenonen, Keijo & Räsänen, Matti, 2005.The unique
moraine morphology, stratotypes and ongoing geological processes at the Kvarken Archipelago
on the land uplift area in the Western coast of Finland. Geological Survey of
Finland, Special Paper 40, 97–111, 18 figures

Johansson, M. ja Kujansuu R. (toim.) 2005. Pohjois-Suomen maaperä. Espoo. Geologian tutkimuskeskus. 236 s.

Lindén, M. and Möller, P. 2005. Marginal formation of De Geer moraines and their implications to the dynamics of grounding-line recession. J. Quaternary Sci., Vol. 20 pp. 113–133. ISSN 0267-8179.

Sarala, P. Johansson P. Valkama. J. 2009. End moraine stratigraphy and formation in the southwestern Pyhä-Luosto fell area, northern Finland. Quaternary International, Vol. 207, Issues 1-2, pp 42-49.

Tunnelilaaksojen esiasteita Suomessakin?

Joillakin alueilla kuten Polvijärvellä (kuva 1) esiintyy korkeusmallissa laajojen sileäpintaisten "drumliiniylänköjen" välissä rikkonaisen topografian leimaamia leveähköjä laaksoalueita, jotka muistuttavat vastaavia, mitä Etelä-Ruotsissa on tulkittu (Dahlgren 2013) tunnelilaaksojen esiasteiksi (Sjogren et al. 2002). Kyseisissä laaksoissa aiemmin kuolleen jään kumpumoreeniksi päätellyn topografian on korkeusmallin perusteella tulkittu muodostuneen lähinnä palmikkojokityyppisessä subglasiaalisessa sulavesivirtauksessa. Kiteisen kallioperän ja ohuen irtaimen maalajin alueilla jäätikön perääntymisvaiheen tunnelilaaksot eivät pysty kehittymään täyteen mittaansa kuten esimerkiksi Tanskassa.

Kuva 1. Kaksi sulavesieroosion osittain muovaama laaksoaluetta drumliinimaastossa Polvijärvellä.


Näiden Polvijärven sulavesikäytävien geomorfologia ei kuitenkaan ole täysin glasifluviaalisen eroosion tuottamaa, koska niissä tavataan aika vähän selviä palmikoivien uomien välisiä isoja moreenikumpuja ja toisaalta alueilla esiintyy topografiaa,  joka voisi olla myös glasitektonista kumpumoreenia ja joidenkin uomien päällä on ablaatiomoreenin tyyppisiä pieniä kumpuja. Isommat moreenimuodot keskittyvät laaksoissa itäreunalle. Myös niiden morfologia saattaa olla osin glasifluviaalisen eroosion muovaamaa (kuva 2).

Läntisessä laaksossa tavataan myös glasifluviaalisia kerrostumia ja selvä harjukin. Siten päädyttäisiin tulkinnallisesti lähinnä korkeimman rannan tason vaiheilla (noin 130 m) olevaan "laaksokompleksiin", missä eroosio ja geomorfologia kylläkin johtuisi todennäköisesti vallitsevasti juuri subglasiaalisista sulavesivirtauksista. Niistä on varsin selviä ja lukuisia kaarevauomaisia merkkejä läntisessä laaksossa ja itäisen laakson länsireunalla.

Myös itäinen suuri rikkonaisen topografian laakso heti Polvijärven keskustan tuntumassa on samalla linjalla kuin Polvijärvelle etelän suunnasta tuleva harju. Jos sulavesiuomien päällä olevat kumpareet ovat todella osittain ablaatiomoreenia niin se myös tukisi sulavesiuomien subglasiaalisuutta. Sulavesiuomasto ylittää paikallisen vedenjakajan kaakkoon päin, mikä viittaa subglasiaalisuuteen, mutta toisaalta virtaussuunnista ei ole täyttä varmuutta pohjoispäässä, vaikka luonnollista olisikin yhtenäinen virtaussuunta (kuva 4).

Kuva 2. Polvijärven keskustan pohjoispuolella oleva sulavesiuomasto. (KL P5312H)
Merkinnät:TL tunnelilaakson esiaste?DR drumliineja. GT glasitektonista kumpumoreenia.

Laaksojen välialueen drumliinimaastossakin esiintyy paikoin pitkittäisiä sulaveden uomaverkostoja. Muutenkin Höytiäisen ympäristön drumliinien poikki menee useissa paikoissa paljon todennäköisesti subglasiaalisesti syntyneitä sulavesiuomia. Esimerkiksi harjun esiintyminen samassa laaksossa ja laaksojen pitkittäisyys suhteessa jäätikön virtaukseen viittaa subglasiaaliseen sulavesieroosioon. Pieni erisuuntaisuus drumliinien kanssa voidaan selittää sillä, että viime vaiheessa jäätiköllä olisi ollut kohtalaisen stagnantti reunavyöhyke ja että uomat syntyivät suhteellisen myöhään. Kuvan 1 kaakkoiskulman harju jatkuu sulavesiuomien verkostona tavallaan kahdessa haarassa koilliseen. Läntisessä haarassakin on muutama hyvin selvä ja isohko palmikoiva uoma (kuva 3).

Kuva 3. Polvijärven läntinen kapeahko monihaarainen sulavesiuomasto, joka kuuluu samaan glasifluviaaliseen systeemiin eteläosan harjun kanssa. (KL P5312F)


Subglasiaalinen ja subaerinen sulavesieroosio on Suomessakin tuottanut kumpumoreenia muistuttavaa rikkonaista topografiaa ilman "megatulvahypoteesiakin". Mutta näiden laajojen mahdollisten sulavesiuomastojen todistaminen täysin varmasti subglasiaalisiksi vaatisi vielä lisätodisteita tai lähempää tarkastelua, sekä lisää tarkkoja korkeusmalleja.

Kuva 4. Maaperäkartta (©GTK) itäisen sulavesiuomaston eteläosasta. Myös kuvan alalaidan erillisellä kumpumoreenialueella näkyy sulavesiuomia.
Lisämerkinnät: VJ vedenjakaja, H harju.


Kirjallisuus

Dahlgren, S. 2013. Subglacially meltwater eroded hummocks. Degree of Master of Science. Department of Earth Sciences. Geovetarcentrum/Earth Science Centre. University of Gothenburg.
49 p.

Sjogren, D.B., Fisher, T.G., Taylor, L.D., Jol, H.M., Munro‐Stasiuk, M.J., 2002, Incipient
tunnel valleys, Quaternary International, v 90, pp. 41‐56

Glasiotektonisista piirteistä ja pinnanmuodoista moreenimuodostumissa

Glasiotektonisiin piirteisiin voidaan lukea 1) jäätikön painon ja liikkeen kallioperään aiheuttamat siirrokset yms. 2) muodostuman sisäiset hautautuneet piirteet kuten poimut, siirrokset, diapiirit, breksiat ja muut deformaatiorakenteet, joilla ei ole suoraa vaikutusta pinnan morfologiaan. 3) jäätikön siirtämät moreeniblokit ja 4) siirretyistä moreeniblokeista jäljelle jääneet painaumat (Aber et al. 1993). Tässä käsittelen pintapuolisesti vain kahta jälkimmäistä luokkaa. Glasiotektonisia piirteitä ovat sekä aikaisemmin syntyneiden moreenimuodostumien kokeman louhivan eroosion aikaansaamat pintapiirteet kuin kokonainen erillinen muodostumakin. Se saattaa koostua muustakin materiaalista kuin moreenista. Vaikka tässä kirjoituksessa puhutaan moreenista niin näiden muodostumien koostumus voi olla periaatteessa mikä tahansa, vaikka käytännössä se onkin useimmiten moreenia.

Useiden glasiotektoniikan tutkijoiden mukaan sulamisveden jäätyminen ja louhinta (plucking) eivät ole glasiotektoniikkaan kuuluvia prosesseja (Aber ja Ber 2007). Glasiotektoniikka ilmenee jäätikön painon ja liikkeen aiheuttamien voimien vaikutuksena jäätikön alustan ja edustan kerroksiin. Tässä kirjoituksessa glasiotektoniikan käsitettä on kuitenkin käytetty laajassa mielessä vastaamaan kaikenlaista jäätikön aiheuttamaa moreeniblokkien sekundaarista deformaatiota, jos se näkyy topografiassa.

Tarkassa korkeusmallissa näkyy moreenialueilla monia todennäköisesti glasiotektonisia pinnanmuotoja, joita ei tietääkseni juurikaan ole aikaisemmin tarkasteltu kirjallisuudessa koskien juuri moreenipintoja ja jäätiköityneiden alueiden keskiosia kuten Suomea. Yleensä on kuvattu suurmuotoja jäätiköitymisten terminaalialueilta (esim. Aber et al. 1989). Huomio kiinnittyy  "louhintaan tai sieppaukseen" eikä abraasioon. Glasiotektoniikka on tässä käsitetty laajasti lähes synonyymina blokkien jäätikköeroosiolle ja kuljetukselle ja se voi käsittää jopa moreeniblokin kuljetuksen jäätikön sisässä.

Joitakin eroosiomuodoista tai glasiotektonisista pinnanmuodoista on jossain määrin vaikea erottaa muista geomorfologisista elementeistä, mutta toisten glasiotektoninen muodostumistapa vaikuttaa varsin ilmeiseltä. Osa epämääräisemmistä muodoista on syntynyt koko jääkauden yhteisvaikutuksesta, mutta enemmistö nyt esiteltävistä varmaankin paljolta viimeiseen deglasiaatioon liittyen. Pääasiallinen prosessikulku on ollut louhinta, kuljetus ja pysähtyminen. Luultavasti siirtynyt moreeniblokki on ollut prosessin keskeisen ajan jäätyneenä. Käytän tässä yhteydessä termiä louhinta koskemaan siis myös ilmeisesti jäätyneen moreeniblokin irrotusta (haurasmurtuma) ja joutumista jäätikön kuljettamaksi.

Louhittu suojasivu

Tämä on varsin yleinen ilmiö moreenimäkien, drumliinien ja juomumoreenien (ribbed, Rogen) suojasivuilla (kuva 1, 2). Dimensiot vaihtelevat huomattavasti. Sitä, minne irrotetut blokit ovat kulkeutuneet, ei voi yleensä sanoa varmasti. Joidenkin poikittaisten tai reunamoreenivallien distaalisivut saattavat olla näin syntyneitä. Syntytapa lienee analoginen Roche moutonnée -kalliomuotojen synnylle sillä erotuksella, että prosessi kohdistuu moreeniin eikä kallioon. Painesulaminen aiheuttaa vastasivulla veden kehittymistä, sen virtausta suojapuolen paineminimiin ja jäätymistä ja louhintaa siellä (vrt. Rastas ja Seppälä 1981).

Kuva 1. "Katkaistuja drumliineja". Tyrnävä. (KL R4413E)

Painanne ja harjanne (Hill-Hole pair)

Joskus harvoin on yhdistettävissä sekä lähtöpaikka että pysähtymispaikka vastaavine muotoineen (kuva 2). Ribbed-moreenien alueilla sellainen johtopäätös on usein lähellä (vrt. Hättestrand et al. 1999), mutta toisaalta ribbed-moreenit voivat kerrostua myös eri tavalla (esim. Aario 1977, Linden et al. 2008). Kaikkiin näihin glasiotektonisiin syntyprosesseihin liittyy varmaankin sulamista, jäätymistä ja kuljetusta.

Kuva 2. Mahdollisia Hill-Hole -pareja. Tai oikeammin kyseessä voisi olla moreeniblokin subglasiaalinen pilkkoutuminen, siirtyminen ja raahausjälki. Linnakangas. Tyrnävä. (KL R4323F)

Viuhkamurros

Manamansalon koillispuolella Kaivannossa esiintyy eräs tunnusomainen sieppausmuoto, jota voisi sanoa vaikkapa viuhkamurrokseksi (kuva 3). Siinä on terävähkö proksimaalipää, josta murroksen reunat aukeavat distaalisuuntaan. Ilmeisesti hauraan murrostyypin aukeamiskulma on siellä noin 35 astetta ja viuhkojen suunta vaihtelee jonkin verran: 120 - 150 astetta, mikä osoittaa pohjoisempaa suuntausta kuin vallitseva maastonsuunta Oulujärven ympäristössä. Aukeamiskulma voi olla paljon leveämpikin, kuten 90 astetta ja ylikin mutta noin 40 astetta saattaa olla yleinen arvo (vrt. kuva 4). Toisinaan sieppausalueen reunat ovat molemminpuoliset, toisinaan vain toinen puoli on kehittynyt tai vielä näkyvissä. Seudulla on myös pyöreäpäisiä muunnoksia muotoryhmästä. Muutkin dimensiot saattavat vaihdella melkoisesti ja muotoja voi olla melkein päällekkäin useampia. Edustavimpien viuhkamurrosten proksimaalipään halkaisija on noin  30 m ja reunan pituus noin 500 m. Usein laajuus on luokkaa 50- 200 m. Viuhkamurrosten reunat ovat hieman kaarevia, mutta kuitenkin jokseenkin suoria. Lisäksi seudulla on nähtävissä mm. moreenimäkien suojasivujen "louhintakoloja" ja reunamoreeneja, joiden morfologiassa on myös havaittavissa glasiotektonista vaikutusta, joten niiden molempien synty saattaa olla ajallisestikin lähellä toisiaan. Toisinaan reunamoreeni vaikuttaa syntyneen kuin viuhkamurroksen yhdestä reunasta. Maaperäkartan mukaan viuhkamurrokset ovat Kaivannossa moreenialueella.

Näiden viuhkamurrosten syntyprosessi on varmaankin muotoryhmälle spesifinen, mutta sen tarkempaa olemusta ei ole toistaiseksi tiedossani. Kaivannossa se luultavasti tapahtui aktiivisen (osaksi tai ajoittain kylmäreunaisen) reunakielekkeen miljöössä. Kuormituksessa näyttää syntyvän tietty säännönmukainen murtumalinja ja siirros vastineena jäätikön aiheuttamaan jännityskenttään. Murroskulma ja ja siten blokin leveys ovat ilmeisesti suhteessa jäätikön alustan geoteknisiin ominaisuuksiin ja jäätikön liikenopeuteen ym. Lopuksi näin rajattu viuhkamainen tai alavirtaan levenevä kolmiomainen blokki joutuu luultavasti paljolta jäätyneenä (haurasmurtuma) jäätikkökuljetuksen piiriin. Esimerkiksi myös Pieksämäen Venetmäen itäpuolisessa "sirpaleisessa" tai kuin ohuehkoista laattamaisista murroskappaleista koostuvassa kumpumoreenimaastossa näkyy samanlaisia viuhkamurroksia kuin Kaivannossa" (kuva 4).

a)

b)

Kuva 3. a) Joitakin merkittyjä viuhkamurroksia. Manamansalo, Kaivanto. (KL Q5222D)
             b) Sama ilman merkintöjä.

Kuva 4. Glasiotektonisia piirteitä drumliinien välilaakson kumpumoreeneissa. Glasiotektoninen moreenimorfologia näyttäisi koostuvan deformoituneista ja liikutelluista ohuehkoista moreenilaatoista. Venetmäki, Pieksämäki. (KL N4433C,E)

Sieppauskolo tai poistettu moreenimuodostuman osa

Tämä on yleisimpiä moreenin glasiotektonisia pinnanmuotoja. Se on oikeastaan sama kuin hill-hole -parin hole moreenimuodostumassa, kun hill-osaa ei voida paikallistaa. Tämä muotoryhmä vaihettuu saumattomasti myös em. louhitun suojasivun muotoryhmään. Viuhkamurros voidaan lukea myös tämän tyypin alatyypiksi. Sieppausjälkien muoto vaihtelee, mutta on toisinaan yllättävän neliömäinen. Oijärven länsipuolisessa melko sileäpiirteisessä maastossa on suorakulmaisia osia käsittäviä koloja, jotka voisivat olla sieppauskoloja (kuva 5), mutta myös jotain aivan muuta kuten jäävuorten tökkäisyjä tai supan tapaan sulaneen jäälohkon synnyttämiä. Kuvassa 6 näkyy todennäköisiä sieppauskoloja ribbed-moreenimaastossa Raution länsipuolella. Esimerkiksi yläkulmissa erottuu useita viuhkamurroksia. Joillakin alueilla drumliineissa näkyy paljon ja monenlaista glasiotektonista koloa ja repeämää jne., toisilla alueilla primaaristen muodostumien alkuperäinen sileäpintainen muoto on hyvin säilynyt.

Kuva 5. Mahdollisia teräväkulmaisiakin sieppauskoloja moreenissa. Oijärvi. (KL S4323H)

Kuva 6. Glasiotektonisia pintamuotoja ribbed-moreenimaastossa. Susineva. Kalajoki. (KL Q4231A)
Alueen suuri pintalohkareisuus voi viitata siihen, että glasiotektoniset prosessit ylsivät myös kallioon asti.

Kumpu tai harjanne

Loogisena jatkumona tämä muotoryhmä vastaa tavallaan hill-hole -parin hill-osaa ilman selvää lähtöpainannetta. Hill-osaa on varmaankin vaikea tunnistaa pelkän korkeusmallin perusteella, mutta myös kokonaisia glasiotektonisia kumpu- tai harjannekenttiä saattaa syntyä tätä kautta. Lähinnä voisi tulla kysymykseen glasiotektoninen juomumoreeni (kuva 7), kumpumoreeni, hiertomoreeni, puskumoreeni tai reunamoreeni. Kuvassa 4 saattaa olla myös edustettuna glasiotektoninen kumpumoreeni. Tunnusmerkkinä voisi olla glasiotektoniseen eroosioon viittaavat muut em. piirteet pirstaleisuuden ja fragmentaarisuuden lisäksi. Palapelimäisen tyypin (Hättestrand et al. 1999) Rogen-moreeni voidaan toisaalta luokitella hill-hole -pareista muodostuneeksi joskus siten, että siirtyminen on ollut niin vähäistä, että "välikolo" ei ole saavuttanut siirretyn osan leveyttä.

Kuva 7. Kemijärvi. (KL T5212B)
Rogen-moreenien joidenkin palapelimäisten muototyyppien glasiotektonisuus vaikuttaa ilmeiseltä. Kuvan itäpuolella (ulkopuolella) drumlinisaatio on ollut ilmeisesti voimakkaampaa ja harjanteiden välit ovat isompia.

Keski-Pohjanmaalla esimerkiksi Kälviän ja Ullavan välillä ns. Kälviän-Kivijärven kumpumoreenikentässä on korkeusmallissa näkyvissä laajasti ja jopa vallitsevasti glasiotektonista vaikutusta. Se näkyy muodostumien repelleissä pintamuodoissa että erillisissä glasiotektonisesti syntyneissä muodostumissa. Niiden suhteen voidaan puhua glasiotektonisista kumpumoreeneista (esim. "laatta- tai päremoreeni") tai on jopa viitteitä osin kapeista laattamaisista reunamoreeneista (kuva 8 a, b).

a)

b)
Kuva 8. Kälviän - Ullavan seudun glasiotektonisia moreeneja. a) Kleemola (KL Q4121H) ja b) Emmes - Haapasalon mahdolliselta reunasidonnaiselta linjalta. (Q4114A,B).  RM-merkintä ei viittaa välttämättä aivan reunalinjaan vaan väljemmin jäätikön reunavyöhykkeeseen.
Merkinnät:
GT glasiotektoninen (vaikutus)
RM reunamoreeni?
KM kumpumoreeni
frag glasiotektonisia moreeniblokkifragmentteja
DG? todennäköinen DeGeer-moreeni
H harju

Pohdinta ja johtopäätökset

Glasiotektonisia pintapiirteitä tavataan paremminkin paksuhkojen omamuotoisten moreenimuodostumien kuin peitemoreenin yhteydessä. Näin ilmiön yleisyys vaihtelee maantieteellisesti kuten eri moreenikerrostumien levinneisyyskin. Samoin luultavasti suuret topografiaerot edistävät ilmiön yleisyyttä. Monet glasiotektoniset pinnanmuodot liittyvät drumliineihin, juomumoreeneihin ja reunamoreeneihin. Myös ns. kuolleen jään topografia voisi olla joissakin paikoissa muodostunut glasiotektonisesti, eikä kyse olisikaan ablaatiomoreenista. Ilmeisesti ribbed-moreenialueilla isompien selänteiden joukossa usein tavattava pienipiirteisempi morfologia saattaakin olla syntynyt toisinaan glasiotektonisesti eikä supraglasiaalisesti joskin glasiotektoniset prosessit tuottavat moreeniainesta myös supraglasiaalisiin prosesseihin. Glasiotektoniset prosessit voivat toimia paremmin subakvaattisilla alueilla kuin kuolleen jään supraglasiaaliset kerrostumisprosessit.

Toisaalta glasiotektonisia pinnanmuotoja saattaa syntyä eri vyöhykkeissä jäätikköä, missä pohjalla on tapahtunut ajoittaista/paikallista jäätymistä ja sulamista. Glasiotektoniikkaan, ennen alustan jäätymistä ja mukaan sieppaamista, liittyy myös sulavesitoimintaa ja siten sulavesieroosiota. Usein varmat blokkisieppaukset kuitenkin puuttuvatkin moreenimorfologiasta eivätkä siten tuo lisävalaistusta deglasiaatioon tai  paikallisen geomorfologian syntytapaan paitsi poissaolollaan. Loobien suhteen esimerkiksi Oulun kielekevirran  ja Järvi-Suomen kielekevirran alueilla glasiotektoniikka on moreenimorfologiassa hyvin edustettuna. Laajoilla alueilla  esim. Etelä-Pohjanmaata näitä muotoja ei juurikaan näytä esiintyvän.

Näyttää siltä, että glasiotektonisesti syntyneet pintamuodot moreenimuodostumissa ovat yllättävänkin yleisiä Suomessa. Glasiotektoniset prosessit saattavat olla vahvasti mukana joidenkin moreenimuodostumien synnyssä monilla alueilla. Sellaisia ovat varmaankin mm. jotkut kumpu-, hierto-, ribbed- ja reunamoreenit. Ehkä ilmeisintä glasiotektonista kumpumoreenityyppiä voisikin nimittää laattamoreeniksi (kuva 4) tai päremoreeniksi. Ainakin glasiotektoniikka tulee ottaa huomioon yhtenä syntyyn vaikuttavana tekijänä. Eniten glasiotektonisia pinnanmuotoja lienee syntynyt Suomessa subglasiaalisesti ja submarginaalisesti, mutta joskus myös marginaalisesti jään reunan puskuun liittyen. Kylmän reunan pysähtyneen jään yli kohdistuva hiertoliike tai väistöliike ylöspäin suuntautuvia liukupintoja pitkin on yksi ilmeinen glasiotektonisesti otollinen ympäristö. Siihen liittyvä proksimaalinen kylmän ja lämpimän pohjan vaihettumisvyöhyke lisää louhintamahdollisuuksia. Vuodenaikais- ja päivärytmit saattoivat vaikuttaa jäätikön reunan termiseen ja dynaamiseen tilaan isompien ilmastovaihteluiden ja jäätikködynaamisten vaihtelujen ohella.

Monet korkeusmallissa sirpaleisilta vaikuttavat kumpumoreenit voisivat olla syntyneet pitkälle glasiotektonisesti. Samoin epäsymmetriset poikittaiset moreenivallit saattavat olla muodostumistavaltaan jossain määrin glasiotektonisia varsinkin jos niiden yhteydessä esiintyy runsaasti glasiotektonisia piirteitä. Paikoin voidaan puhua jo glasiotektonisista maisemista tai land system -alueista. Samoin joillakin alueilla drumliinien ja ribbed-moreenien pinta on huomattavasti ja monimuotoisesti glasiotektonisesti revitty ja muokattu. Tämä voisi viitata kylmäreunaiseen deglasiaatioon niillä paikoilla, tai jäätikön liikkeen muuttumiseen louhivaksi (osittain tai ajoittain kylmäpohjainen) viime vaiheissa. Kuitenkin myös "ehjiä" ja deglasiaation viime vaiheissa pehmeästi käsiteltyjä glasiodynaamisia moreenimuodostumia tavataan laajasti. Niillä alueilla deglasiaatio on ilmeisesti tapahtunut ilman kylmää reunaa tai vastaavaa louhivaa liikettä. Yleensä sirpaleinen moreenitopografia muodostaa drumliinialueilla radiaalisia vyöhykkeitä, mikä ei niinkään viittaa kylmäreunaiseen deglasiaatioon vaan polytermisten vyöhykkeiden pitkittäiseen suuntautumiseen jäätikön pohjalla ehkä drumlinisaation loppuvaiheissa.  Lisäksi kumpumoreenit näyttävät keskittyvän harjujen läheisille vyöhykkeille viitaten vielä hieman myöhäisempään muodostumisaikaan joskaan ei välttämättä glasiotektoniseen syntyyn.

Jos drumliinien synnyn kanssa samaan aikaan jäätikön pohjan liike hidastui pohjakuorman tai pohjan kiinnijäätymisen takia joissakin drumliinien välisissä laaksoissa, siellä esiintyi pakostakin myös jään liukua jo muodostuneen pohjatopografian yli ja ehkä myös englasiaalista liukupintaa pitkin. Siihen liittyi ajoittain moreenikerrostumien glasiotektonista liikettä ja uudelleen muokkaantumista. Syntyneiden glasiotektonisten kumpumoreenien joukossa saattoi olla myös ribbed-moreenia (vrt. Mäkelä 1996). Ribbed-morfologiaa kehittyi todennäköisesti monissa muissakin glasiotektonisissa ja glasiodynaamisissa ympäristöissä: subglasiaalisena pohjamuotona (Aario1977), palapelimäisenä lohkeiluna jäätikön keskiosissa (Hättestrand et. al. 1999) tai submarginaalisissa prosesseissa (Linden et al. 2008).

Esimerkiksi Kälviän-Ullavan seudulla näkyvä voimakas ja laaja-alainen glasiotektoninen vaikutus voisi liittyä passiivisemman ja ehkä kylmäpohjaisemman jäälohkon sijaintiin nopeammin virtaavan lohkon vieressä. Toinen mahdollisuus olisi kylmäreunainen deglasiaatio. Jos tulkinta joidenkin glasiotektonisten piirteiden reunanläheisestä synnystä olisi oikea niin se viittaisi jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Suhteellisen lämmin ilmasto siinä vaiheessa ja jopa jäätikön reunan kellumisen mahdollistava veden syvyys deglasiaation aikana on kuitenkin ristiriidassa kylmäreunaisuuden kanssa. Jos reunavyöhykkeessä oli kylmä vyöhyke, niin ehkä se on sitten ollut hieman kauempana reunasta jäätikön keskiosiin päin, missä proglasiaalisen vesiyksikön lämmittävä vaikutus ei enää tuntuisi? Tai sitten kaikesta epäuskottavuudesta huolimatta deglasiaatio oli alueella todellakin kylmäreunainen? Tuskin kuitenkaan glasiotektoninen morfologia olisi syntynyt varhaisessa lähellä jäätikön keskusaluetta  olevassa pohjan termisessä vaihettumisvyöhykkeessä (vrt. Hättestrand et al. 1999). Sen mukaan alueen primaarinen moreenimorfologia olisi muodostunut aikaisemmissa jäätiköitymisvaiheissa. Sama koskee sitä mahdollisuutta, että jäätikön maksimivaiheen kylmäpohjaisuus olisi säilynyt alueella melkein deglasiaatioon loppuun asti.

Jo vanhastaan on epäilty glasiotektonisen uudelleenkerrostumisen vaikeuttavan stratigrafisia tulkintoja (esim. Forsström 2007). Glasiotektonisten prosessien voisi ajatella keskittyvän jäätikön vyöhykkeisiin, missä kylmän ja lämpimän pohjan olosuhteet vaihettuvat paikallisesti ja/tai ajallisesti. Jäätikön liike ja myöhempi pysähtyminen sekä sulaminen sitten täydentävät geomorfologista prosessia. Tuollaisia vaihettumisvyöhykkeitä lienee ollut sekä mannerjäätikön kylmän keskiosan ympärillä, lähellä reunaa ja muuallakin. Koska sekundaarisia glasiotektonisia pintamuotoja on etupäässä suhteellisen lähellä reunaa deglasiaation aikana kerrostuneissa primaarisissa muodostumissa niin myös jäätikön pohjan vastaava terminen ja dynaaminen vyöhykkeisyys on kohdistunut nykyisessä geomorfologiassa parhaiten näkyen melko myöhäisessä vaiheessa lähelle reunaa eikä niinkään jäätikön keskiosiin.

Kirjallisuus

Aario, R. 1977. Associations of flutings, drumlins, hummocks and transverse ridges. GeoJournal 1: 6, 65–72.

Aber, J. S., Croot, D. G. & Fenton, M. M. 1989: Glaciotectonic
Landforms and Structures. 201 pp. Kluwer Academic PubIishers,
Dordrecht

Aber, J.S., Bluemle, J.P., Brigham-Grette, J., Dredge, L.A., Sauchyn, D.J. and Ackerman, D.L. 1993. Glaciotectonic data base and mapping of North America. In Aber, J.S. (ed.), Glaciotectonics and mapping of glacial deposits. Canadian Plains Research Center, Canadian Plains Proceedings 25/1: 177-200. Regina, Canada.

Forsström, L. 2007. Pukinmäki, a hill in Southern Ostrobothnia, Finland, composed mainly of interglacial silt - evidence for deglaciation of the area by distintegration of the ice and for only one Weichselian glaciation phase . - Res Terrae. A. Contributions 25.

Hättestrand, C. & Kleman, J. 1999. Ribbed moraine formation.
Quaternary Science Reviews 18, 43–61.

Linden, M., Möller, P. and Adrielsson, L. 2008. Ribbed moraine formed by subglacial folding, thrust stacking and lee-side cavity infill. Boreas, 37: 102–131.

Mäkelä, J. 1996. Rogen-moreenin synnystä. Geologi 48 (7).

Rastas, J. and Seppala, M. 1981. Rock Jointing and Abrasion Forms on Roches Moutonnées, SW Finland. Annals of Glaciology, 2, 159–165

III Salpausselällä oli myös flutingviuhkaista oskillaatiota/deglasiaatiota

Pernunnummen länsipuolelta kulkee III Salpausselän reunamuodostuma. III Salpausselkä koostuu enimmäkseen melko vaatimattomista moreeniharjanteista ja -kummuista sekä reunamoreeniharjanteen suhteen hieman erillisistä deltoista ja sandureista. Syvemmän veden alueilla ja harjujen yhteydessä muodostumat ovat toisinaan korkeampia ja tiiviimmin yhdessä myös III Salpausselällä. Paikoin isommissa reunaselänteissä materiaalina on myös soraa ja hiekkaa. Muodostuma näkyy korkeusmallissa jokseenkin jatkuvana ilman huomattavia katkoksia maa-alueilla aina Jurmosta Hattulaan (kuva 1 a, b; vrt. Saarnisto et al. 1994).

a

b

Kuva 1. Salpausselkien kulku Etelä- Suomessa korkeusmallista hahmoteltuna. Pohjakarttana on pohjavesialueet. II Salpausselkä esiintyy paikoin rinnakkaisina selänteinä ja mutkan läntinen osa on paikallistettu tässä aika viitteellisesti. (GTK: Maankamara. Kirjoituksen kuvien lähtöaineiston copyright on GTK:lla ja/tai Maanmittauslaitoksella, avoin lisenssi eli ne sisältävät maastotietokannan aineistoa 1/2015.)

Pernunnummen seudulla havaitaan reunamoreenin yhteydessä pitkälle samanlaista proksimaalista flutingmaastoa kuin Joensuun koillispuolellakin mahdollisesti samanikäisellä reunamuodostumalla (kuva 2). Molemmat ovat muodostuneet viimeistään Preboreaalin alussa. Vastaava pienoiskielekkeinen eli flutingviuhkainen oskillaatio- / deglasiaatiomalli tai reunamuodostuman syntytapa ison keskusharjun (saumaharjun) ympärillä kuin Pernunnummella esiintyy myös Somerniemellä ja jossain määrin myös Rengossa. Somerniemellä glasifluviaaliset reunamuodostumat kuten delta ja reunaselänne kerrostuivat aika syvään veteen suhteellisen korkeina ja kompakteina.

Kuva 2. III Salpausselkä Pernunnummen kohdalla ja siihen liittyvät flutingkentät (virtausviivat suuntalukemineen). 

R Reunamoreeniselänne.

H Harju

S Sanduri

F Fluting, reunanläheinen proksimaalinen virtauskenttä

Kuva 3. Tyypillinen profiilikuva flutingmaastosta. Kuvan 2 eteläinen flutingkenttä.

Fluting on seudulla tyypillisesti 1- 2 m korkeaa, 20-30 m leveää ja kilometrinkin pitkää (kuva 3). Paitsi harjanteita esiintyy myös kouruja.

Fluting todennäköisesti osoittaa jäätikön lämminpohjaisuutta, aktiivisuutta ja selväpiirteistä reunaa. Ilmeisesti jäätikkö eteni tai jäätiköllä oli aktiivinen virtausvaihe samaan aikaan kun reunan eteen kerrostui moreenikumpuja ja -harjanteita. Vakoumien esiintymisestä voisi päätellä, että fluting-kentän ja -virtauksen pituus oli 2-3 km, mikä voisi vastata myös reunan etenemistä, vaikka ei välttämättä. Vakoumien muodostumisalan radiaalinen pituus ei ole yksi yhteen sidoksissa reunan etenemisen määrään. Nähtävästi kuitenkin jään syöttö alueelle joksikin aikaa lisääntyi ja se aiheutti paikoin pienoiskielekkeitten kehittymistä ja reunan etenemistä. Kokonaisuudessaan III Salpausselkä ilmentää vähintään jäätikön reunan vetäytymisen pysähtymistä paikalleen joksikin aikaa. Lounais-Suomessa jäätikön aktiiviseen virtaukseen liittyvää kielekkeisyyttä ilmeni deglasiaatiovaiheessa paitsi koko Salpausselkien kaarten mitassa isossa kielekkeessä niin myös paikallisesti pienemmässä mittakaavassa. Marginaalisten "saumaharjujen" kohdilla III Salpausselän reunalinja kääntyy usein sisäänpäin jäätikköön nähden ja vastaavasti harjua reunustavien flutingviuhkojen kohdilla ulospäin (kuva 2).

Flutingkentät ovat hieman erisuuntaisia pyrkien asettumaan kohtisuoraan  reunalinjaan nähden siinä aivan onnistumatta. Selvästikin liike on jatkunut aivan reunamoreenille asti, mutta ei yleensä sen pitemmälle. Tätä osoittaa maastonsuuntaus eri vyöhykkeissä ja joskus reunamoreenissa asti tavattavat vakoumat.

Jäätikkö on deglasiaation aikana ollut eriytyneistä reunanläheisistä virtauksista päätellen pitkään aktiiviinen, mistä on seurannut päätemoreenin kerrostuminen (vrt. Litmanen 2012). Mutta etenemisen tai virtauksen päätyttyä on saattanut seurata hyvinkin stagnantti vaihe, jolloin jäätikön reuna on ollut jonkin aikaa ja matkaa stagnantissa tilassa. Tähän viittaa kuvassa eteläosassa oleva diagonaali pienoisharju flutingviuhkan proksimaalipuolella (vrt. Mäkinen et al. 2008). DeGeer-moreenien yleisyys Lounais-Suomessa taas osoittaa lämminpohjaisen jäätikön frontaalista deglasiaatiota useimmilla varsinkin syvemmän veden alueilla. 

Kirjallisuus

Litmanen, T. 2012. Pääjärven alueen geomorfologia ja deglasiaatiovaiheet Lopen Pernunnummella. Maantieteen pro gradu-tutkielma. Turun yliopisto. 100 s.
Mäkinen, J., Palmu, J-P. 2008. Collapse of sediment filled crevasses associated with floods and mass flows in the proximal zone of the Pernunnummi sandurdelta, III Salpausselkä, SW Finland. Quaternary Science Reviews 27, 1992–2011.
Saarnisto, M. et. al. 1994. Salpausselkä ja jääkaudet. Geologian tutkimuskeskus. Opas 36. 50 s.

Jaamankankaan proksimaaliosan fluting-moreeni

I
Lobated fluting-fans and marginal zone: Pielisjärvi end moraine. Jaamankangas is located immediately on the left side. Lobes are affected by topography and ice sheet dynamics. Warm-based active minor marginal lobes progressed a little before the final withdrawal. The same happens in Jaamankangas at the same time at the beginning of Preboreal period. Fluted till and end moraines deposited on the proximal parts of Jaamankangas marginal delta complex situated north of Joensuu City. 

II

Central parts of Jaamankangas marginal delta complex situated on the line of Pielisjärvi end moraine. 
F Fluted till sheet (the direction of the terrain: 335-350 degrees)
R End moraine ridge, and the rough border of the till sheet
S Sandur delta, meltwater channels
H Buried esker
(Contains data from the National Land Survey of Finland Topographic Database 09/2014. © National Land Survey of Finland)

Tarkentuva korkeusmalli tuo lisävalaistusta Joensuun pohjoispuolen glasiaalimorfologiaan (vrt. Nykänen 2015). Oheisessa kartakkeessa (kuva 1 a, b) on kiinnitetty huomiota kolmeen seikkaan. Pohjana on GTK:n digitaalinen maaperäkartta. 

a

b

Kuva 1. a, b. Jaamankangas Pielisjärven reunamuodostuman linjalla.

 (Kaikkien esitettyjen kuvien lähtöaineiston copyright on GTK:lla ja/tai Maanmittauslaitoksella ,avoin lisenssi eli ne sisältävät maastotietokannan aineistoa 1/2015)

1)Jaamankankaan suuren reunadeltakompleksin proksimaaliosaa osittain peittävällä ilmeisesti keskimäärin ohuehkolla (alle 1 m ?) moreenikerroksella on fluting-pinta, joka osoittaa jonkin verran vaihtelevaa pohjoisluoteista virtaussuuntaa: 335 - 350 astetta.

2) Fluting- pintaa esiintyy yleisesti myös muualla Pielisjärven reunamuodostuman reunamoreeneja seuraavan reunalinjakonstruktion proksimaalipuolella. Näin muodostuu pieniä virtausviuhkoja, joissa virtaussuunta divergoi huomattavasti viuhkan sisällä ja viuhkojen kesken varsinkin heti Jaamankankaan itäpuolella (kuva 3). Siellä esiintyy myös aivan läntisiä virtaussuuntia (vrt. Rainio 1996). Nämä liittyvät selvästikin jäätikön viimeiseen aktiiviseen vaiheeseen ennen kuin se lähti lopullisesti vetäytymään kyseiseltä reunalinjalta.

3) Kapeita ja matalia reunamoreeniselänteitä voi seurata korkeusmallin avulla aina Uimaharjulle asti ja siitä eteenkin päin niin pitkälle kuin korkeusmallia riittää (ei kovin pitkälle). Rainio (2001) on opinnäytetöissään 1960- ja 1970-luvulla jo selvittänyt reunalinjan kulkua.

Jaamankankaan ja koko Pielisjärven reunamuodostuman (noin 11 300 v.s.) synty ajoitetaan myöhemmäksi kuin II Salpausselkä esimerkiksi reunamuodostumien ja harjujen jatkuvuuden ja kerrostumisen aikaisten rantapintojen perusteella. Jaamankankaan deltaosat on tulkittu kerrostuneen Itämeren matalamman vesivaiheen aikana (Yoldia) kuin mitä oli II Salpausselän ( noin 11 600 v.s.) syntyaikana (Baltian jääjärvi). Jotkut rinnastavat Jaamankankaan saman aikaiseksi kuin III Salpausselkä Etelä-Suomessa. Myös sieltä voi havaita korkeusmallissa nuoria vaihtelevan suuntaisia fluting-virtauskenttiä ulottuen reunamoreeneihin ja "saumaharjuihin", mikä osoittaa, että jäätikkö säilyi aivan reunaosistaankin loppuun saakka lämminpohjaisena ja aktiivina frontaalisessa deglasiaatiossa. Samaan viittaavat siellä yleiset kapeiden ja pitkien DeGeer-moreenien parvet. Pohjois-Karjalassa alavien alueiden reunamoreenit, mitkä eivät liity ns. suuriin reunamoreeneihin, ovat yleensä monimuotoisempia ja epämääräisempiä (vrt. Rainio 2001). 

Erikoiselta vaikuttaa miten jäätikkö on pystynyt etenemään Höytiäisen jyrkän rantatörmän yli tarpeeksi hellävaraisesti ja edelleen alaspäin pitkin etelään viettävää Jaamankangasta (kuva 2). Tosin voi olla, että törmä on jonkin verran jyrkentynyt ehkä myöhemmässä jään puskussa ja rantaeroosion vaikutuksesta  Höytiäisen etelärantaan kohdistuneen transgression aikana vedenlaskuineen postglasiaaliajalla. Törmän korkeus vesipinnasta on noin 40 m ja Höytiäisen pohja laskee pian edelleen 48 m, joten kokonaiskorkeusero on hyvinkin 90 m. 


Pelkän topografian perusteella on vaikea hahmotella  jäätikön oskillaatioliikkeiden laajuutta ja moninaisuutta alueella. Mahdollisesti Jaamankangas oli pääosin jo kerrostunut ennen fluting-viuhkojen kehittymistä? Tai fluting-viuhkoihin jakaantunut virtaus pitikin reunaa melkein paikallaan tarpeeksi kauan jopa niin suuren muodostuman kerrostumiseen? Siihen viittaa se, että Jaamankankaan deltapinnat ajoitetaan melko myöhäisiksi. Kerrostumiseen ja viuhkaantumiseen ei olisi jäänyt kovin paljon aikaa. Toisaalta Jaamankangas voi  sijaintinsa ja suuren kokonsa takia olla erikoistapaus muihin samaan reunalinjaan liitettyihin muodostumiin verrattuna. 

Vallitsevasti glasifluviaalisten reunamuodostumien genesis lukuun ottamatta selviä elementtejä kuten deltaosia on itse asiassa edelleen jossain määrin arvoitus. Selvin tapa harjumaisten osien, ns. poikittaisharjujen, kerrostumiseen olisi vastaava jäätikön virtaussuuntaan nähden poikittainen sulavesivirtaus, mutta glasiologiset syyt ilmeisesti tekevät sellaisen tuossa mittakaavassa mahdottomaksi ainakin subakvaattisilla alueilla. Jään reunalle kertyi siis ainesta jään tuomana, mutta viime kädessä myös primaarisesti soran ja hiekan kerrostuminen tapahtui litoraalisesti eli rantavoimat huuhtoivat lajittumattomasta moreenista lajittunutta soraa ja hiekkaa sanoisiko pseudopoikittaisharjuksi. Rantavoimat 

eivät kylläkään ulottuneet kovin syvälle proglasiaalisen vesiyksikön pinnasta joten jo muutaman metrin syvyydessä ja sitä syvempänä jään reunalla kerrostui vain moreenia (reunamoreenimuodostumia) lukuun ottamatta jäätikön pinnalta valuneen aineksen mahdollista 

lajittumista aallokossa. Vaihtoehtona rantavoimien suurelle osuudelle on, että myös kuljetus tapahtui glasifluviaalisesti ohuen vesikerroksen purkautumisena marginaalisen jään alla ja alta

reunalla tai aika ajoin outburst-tyyppisten glasifluviaalisten virtausten kautta. Reunalinjalla selvien syöttöharjujen deltojen välisillä alueilla glasifluviaalinen kuljetus ja kerrostuminen olisivat tapahtuneet submarginaalisin tai subglasiaalisin tulvapurkauksin ja sheet-tyyppisesti. Se kylläkin edellyttää aika lailla lämminpohjaista reunaa vähintään syklisesti. 

Sheet-tyyppinen virtaus vaikuttaa isojen reunamuodostumien syntyyn liian heikolta kuljetusvoimalta. Siksi voidaan ottaa huomioon kolmaskin vaihtoehto: puolittain tai hetkittäin kanavoituneen sulavesivirtauksen malli. Siinä uskotaan näkymättömiin syöttöharjuihin eli sellaisiin ajoittaisiin sulavesivirtauksiin sekä jäätikön alla, englasiaalisesti että pinnalla, joista ei jäänyt selviä merkkejä, mutta joita on "täytynyt" olla, jotta syöttöharjuttomat glasifluviaaliset reunamuodostumat on saatu kehittymään (outburst-tulvakerrostumisen ohella).  Itse asiassa Jaamankankaan pintakin tarjoaa joitakin viitteitä niistä: useita sandurivirtausten syöttökohtia, vaikka varsinaista syöttöharjua ei ole olemassa. Selvästikin jäätiköltä on virrannut sulavettä "pistemäisesti" huomattavia määriä reunalle. Joko alta, keskeltä tai päältä. Koska Höytiäisen rantapohjassa ei taida näkyä mitään merkkejä sulavesieroosiosta tai -akkumulaatiosta painottaisin toistaiseksi (syklistä) englasiaalista tai pinnallista sulavesivirtausta. Ajoittainen kylmä reuna edistäisi sulaveden ajoittaisia pintavirtauksia? Ja siihen saattaisi liittyä (englasiaalinen) surge-ilmiö. 

Reunamuodostumassa pitäisi glasifluviaalinen ja glasiaalinenkin kuljetus tapahtua poikittain reunamuodostuman kulkuun nähden tai edestakaisin rantavaiheelle ominaisesti. 

Jaamankangasta voidaan pitää kyllä juuri reunamuodostumana, jossa glasifluviaalinen kuljetus ja kerrostuminen tapahtuivat vallitsevasti poikittain eli etelään-eteläkaakkoon päin, vaikka muodostuma itse osoittaa länsilounaista suuntaa. Reunamuodostumalle tyypillistä on tietenkin kuljetussuunnasta johtuen myös epäsymmetrisyys: proksimaalinen reuna on korkeammalla kuin distaalinen. Täysin kehittynyt 

deltapinta olisi kylläkin melko horisontaalinen ja symmetrinen, mutta Jaamankankaalla pohjoisosaa korottavat sanduri- ja moreenikerrostumat. Jaamankankaalla paljon kerrostumista 

tapahtui kuitenkin myös harjuvirtausten yhteydessä kuten kaksi (kolmas harju menee hieman lännemmäksi, mutta se olisi voinut aiheuttaa myös laajaa deltakerrostumista) eteläpuolelta alueelle saapuvaa hautautunutta harjulinjaa osoittavat. Ne eivät kuitenkaan tavallaan toimineet syöttöharjuina kuin ehkä osalla aikaa Kontioniemen harju. Mutta osa Jaamankankaan kerrostumisesta tapahtui jo ko. harjujen syntymisen aikaan. 

Itse asiassa voidaan myös spekuloida sillä kysymyksellä olisiko Jaamankankaan syvemmistä osista löydettävissä länsi- 

itä -suuntainen harjukerrostuma liittyen mahdolliseen Järvi-Suomen loobin aktiivisuuteen aikaisemmassa vaiheessa. Läntinen liike ja harjukerrostuminen olisi siis ulottunut jossain melko aikaisessa välivaiheessa kauemmaksi itään? Kuitenkin sitä on vaikea uskoa pohjoista suuntaa osoittavien hautautuneiden harjujen tavallaan katkaistessa sen kulun. Läntisen loobin aktiivisuus olisi edeltänyt pohjoissuuntaisten harjujen syntymistä. Läntisen etenemisen lakkaaminen olisi teoriassa voinut jättää Höytiäiseen jäätä, jonka yli pohjoisempi loobi olisi voinut myöhemmin edetä ratkaisten siten jyrkän rantatörmän säilymisen. Se vaatisi kuitenkin, että pääosa Jaamankankaasta olisi kerrostunut jo hypoteettisen läntisen etenemisen aikana, mistä ei ole merkkejä Jaamankankaalla. Sen sijaan mainitut kaksi pohjoista suuntaa osoittavaa harjua eivät sovi läntisen etenemisen ja harjutörmän säilymisen skenaarioon: Pohjois-Karjalan loobin reunan olisi yhtä aikaa pitänyt olla kaukana sekä Jaamankankaan etelä- että pohjoispuolella. Jos läntistä etenemistä tapahtui niin sen jälkeen pohjoinen loobi eteni  varsin kauas etelään, jotta Yhdysharju (Jk-SsII) pystyi kerrostumaan. Jotkut ovat ratkaisseet tuon ongelman sillä tulkinnalla, että Yhdysharju olisi kuolleen jään railoon kerrostunut tavallaan läntisen loobin poikittaisharju. Jaamankankaan suuri koko kyllä viittaa siihen, että sitä on voinut kerrostua monivaiheisesti, vaikka sillä on nykyisessä asussaan selvä Pohjois-Karjalan loobin reunamuodostuman luonne.

On mahdollista, että vain Jaamankankaan pohjoisreunan moreenipeite ja sandurikerrostumat syntyivät fluting-vaiheessa,  ja moreenipeitteen laajuuden mukaan jään reuna eteni vain 1,5 - 5 km. Tuossa luvussa ei ole otettu huomioon Höytiäisen kaakkoisrannan eroosiota tai se on oletettu suhteellisen pieneksi, eikä myöskään moreenipeitteen ja harjujen mahdollista jatkuvuutta järven pohjassa. Toisaalta samaan fluting-aikaan samaa moreenia voi kerrostua varsin kaukanakin reunasta melko lailla samaan stratigrafiseen asemaan. Paljon suurempiakin arvioita Pohjois-Karjalan loobin perääntymisestä ja etenemisestä on esitetty: kymmeniä kilometrejä. Mitään topografisia merkkejä Järvi-Suomen virtauskielekkeen ylirajaisesta läntisestä virtaussuunnasta heti Jaamankankaan pohjoispuolelta en ole toistaiseksi havainnut, vaikka läntisiä uurteita on tavattu Höytiäisen saarista (vrt. Rainio 1996, 2001, Eronen et al. 1988). 

Kuva 2. Monin paikoin Jaamankankaan pohjoisosassa esiintyy moreenia. Sandurikerrostumien syöttövirtausalueet katkaisevat sen muutamassa kohtaa (vrt. maaperäkartta, GTK).  Glasifluviaalinen aines on karkeaa reunamuodostuman proksimaaliosassa ja hienonee kaakkoon päin. Myös pinta viettää huomattavasti samaan suuntaan. Moreeniaines on todennäköisesti pääosin hiekkamoreenia.
F Jaamankankaan reunamuodostuman fluting-pintainen moreenipeite (maastonsuunta vaihtelee: noin 335-350 astetta)
R Reunamoreenivalli ja moreenipeitteen suurpiirteinen raja
S Sanduridelta
H Hautautunut harju.

Jos jatketaan arvailua, niin Jaamankankaan proksimaalipuolella voidaan myös epäillä englasiaalista liukupintaa pitkin tapahtunutta surgea ratkaisuksi jyrkän törmän aiheuttamaan ongelmaan ylivirtauksen esteenä.  Myös heti Jaamankankaan itäpuolella reunalinjan epämääräisessä suurpiirteisessä kulussa ja reunamuodostumissa (kuva 3) voidaan tulkita näkyvän surgen piirteitä.  Tosin useiden pienten marginaalisten kielekkeisten virtausten järjestelmälliseltä vaikuttava kehittyminen ei välttämättä viittaa surgeen? Nuo reunavyöhykkeen muodostumat näyttävät koostuvan sekä moreenista että glasifluviaalisesta aineksesta. Muodostumallisesti ne ovat lajittuneita reunamuodostumia, kames-maastoa, kumpumoreenia ja reunamoreeniselänteitä ja myös pieniä sandureita ja deltojakin (vrt. maaperäkartta: kuva 4). Reunavyöhyke on kuvassa 3 rajattu koskemaan lähinnä moreenimuodostumiakin sisältävää ja supra-akvaattista aluetta.  Surgea olisi edistänyt lämpötilavaihteluista johtuva sulaveden määrän ja olomuodon vaihtelu. Jäätikkö oli viimeisessä lyhyessä etenemisvaiheessaan Pielisjärven reunalinjalle lämminpohjainen ja aktiivi. Muutenkin suurella osalla Höytiäisen valuma-aluetta pohjoisluoteiset drumliinit ja vakoumat ovat hyvin kehittyneitä ja osoittavat jäätikön aktiivisuutta ja lämminpohjaisuutta niiden syntyvaiheessa. Niiden kapeus ja pituus viittaa jäätikön nopeaan virtaukseen. Myös subglasiaalinen sulavesitoiminta oli vilkasta useista drumliinien poikki menevistä sulavesiuomista päätellen. Todennäköisesti pienimuotoinen aktiivinen flutingviuhkainen deglasiaatio rajoittuu joillekin reunavyöhykkeille, missä jäätikön reuna oskilloi. Pohjois-Karjalassa tavataan myös laajasti kuolleen jään kumpumoreenia.

Kuva 3. Pieniä laaksoihin sijoittuneita virtauskielekkeitä lähellä jäätikön reunaa; ja pääosin supra-akvaattinen osa reunamuodostumien vyöhykkeestä suurin piirtein jäätikön reunalinjalla. Kielekkeiden liike on mahdollisesti tapahtunut surge-tyyppisesti.

F    Fluting-viuhka

R   Reunamuodostumavyöhyke

S    Sanduri (+ korkeuslukema)

D   Delta, laaksontäyte (+ korkeuslukema)

DR Drumliineja (+ suuntalukema, aikaisemmin muodostuneet)

Kuva 4. Maaperäkartta (GTK) kahden flutingviuhkan pääosin supra-akvaattisesta terminaalivyöhykkeestä. Lisäksi kuvaan on merkitty lukuisista sulavesiuomista muutama.

Parhaiten jyrkän törmän säilymisen jäätikön ylivirtauksessa selittäisi ehkä sellainen yhdistelmä, että jäätikkö oli Höytiäisen altaan kohdalla jäätyneenä kiinni alustaansa ja järven puolella surge-tyyppinen nopea liike tapahtui pinnanmyötäisen yhtäkkisen lämpenemisen/kylmenemisen vaikutuksesta pitkin korkeaa etelään viettävää englasiaalista liukupintaa pitkin  ja Jaamankankaan puolella liike tapahtui syvältä jäätyneiden maakerrosten yli. Viime mainittu osaratkaisu vaikuttaa noista todennäköisimmältä. Jäätikön kylmä reuna voisi ehkä tulla kysymykseen sopivassa kylmässä vaiheessa ilmasto- ja jäätikkösykliä jonkin matkaa myös Jaamankankaasta pohjoiseen, mutta muuten järvialtaan kohdalla oleva ilmeisen paksu ja sulavesiä keräävä jääkerros ei vaikuta parhaalta paikalta kylmäpohjaisuuteen. Ja tuollaisesta alaspäin viettävästä englasiaalisesta liukupinnasta ja sitä pitkin tapahtuvasta surgesta ei taida olla esimerkkejä muualta. Lisäksi tässä muuten on painotettu jäätikön lämminpohjaisuutta edellytyksenä fluting-viuhkoihin. Mutta ehkä em. kuviteltuja tapahtumia sopivasti karsimalla ja rytmittämällä saadaan uskottava lopputulos. Viimeistä tai viimeisiä etenemisiä edeltänyt pitkä kylmä proglasiaalinen vaihe edistäisi routaefektiä. Siihen voisi liittyä jäätikön reunan perääntyminen väliaikaisesti aika kauas pohjoisluoteeseen. Niinpä toistaiseksi päädyn kannattamaan tulkintaa ilman liian eksoottiselta vaikuttavaa englasiaalista surge-hypoteesia ja luotan lähinnä syvästi jäätyneen törmän kestävyyteen jäätikön ylivirtauksessa. Jaamankankaan glasifluviaalinen pääosa kerrostui hieman aikaisemmin flutingviuhkaantumisen terminaalia, joko samassa tai sitä läheisesti edeltävissä vaiheissa deglasiaatiota.

Vaikuttaa kuitenkin siltä, että samoihin aikoihin kuin Jaamankankaalle kerrostui proksimaalinen fluting-moreeni, kehittyi itäpuolelle samalla Pielisjärven reunamoreenilinjalla laaksoihin useita virtaussuunniltaan divergoivia fluting-viuhkoja. Jäätikön reunaosa oli jo niin ohentunut, että se ei säilyttänyt yhtenäistä virtaussuuntaa, vaan topografia vaikutti sekä viuhkojen syntymiseen että reunavyöhykkeen vastaaviin kaariin. Pitkittäisten vuorien kohdalla virtausta oli vähemmän kuin laaksoissa. Muutenkin Pielisjärven reunamuodostuman glasifluviaalista osaa ei päässyt kehittymään korkeilla alueilla vaan sulavesivirtausten kasaavakin toiminta keskittyi laaksoihin, joihin kehittyi usein tavallaan reunalinjaan verrattuna pitkittäisiä huomattavan laajoja ja paksuja laaksontäytemuodostumia, joiden kerrostumistaso oli yleensä Yoldian aikainen ylin vesipinta noin 105 m. Korkeilla alueilla reunamoreenivallikin on varsin kapea ja matala sekä katkeileva (vrt. Rainio 1996, Eronen et al. 1988).

Kirjallisuus

Eronen, M. Vesajoki, H. 1988. Deglaciation pattern indicated by

the ice-margin formations in Northern Karelia, eastern Finland.

Boreas, 17: 317–327.

Nykänen, J. 2015. Jaamankangas. Geohistoria, luonto ja 

maisemamuutos. 65 s.

Rainio, H. 1996. Late Weichselian end moraines and deglaciation in Eastern and Central Finland. Geological Survey of Finland. Espoo 1996.

Rainio, H. 2001. Pielisjärven reunamuodostuma Pohjois-Karjalassa. Geologian tutkimuskeskus. 15 s.

Jäävuorten jälkiä Pohjois-Pohjanmaan eteläosissa

Haapajärvi: "Sign Of Victory." 

Eräs Suomen oloissa maa-alueilla lähinnä vain laserkeilaukseen perustuvassa tarkassa  korkeusmallissa näkyvä geomorfologinen elementti on jäävuorten aiheuttama  piirtojälki (uurto, uurtuma, vakouma, engl. scour, plough/plow mark) maaperässä (Bennet et al. 2009,   Dowdeswell et al. 1993,  Geonautics Limited 1989). Tuulten ja virtausten mukana ajelehtiva jäävuori, joka on irronnut vetäytyvän mannerjäätikön kelluvasta reunasta, on siis koskettanut silloisen syvän (esim. yli 100 m) vesiyksikön (Ancylus-järvi) pohjaa ja aiheuttanut usein pitkiä, leveitä ja matalia vakoja noin 10 000 vuotta sitten. Vanne on esittänyt kartan uurtojen  esiintymisestä laajalla alueella Kala- ja Pyhäjokiseudulla. Korkeusmalleissa uurrot esiintyvät paikoin jopa vallitsevana tai silmiinpistävimpänä maaston piirteenä, vaikka niitä muuten, maastossa tai kartoilta tai yksittäisistä ilmakuvista, ei huomaisi lainkaan. Muualla Suomessa tuskin on yhtä edustavaa uurtoaluetta.

Kalajoen laakson lounaispuolella esiintynee vain joitakin lyhyitä uurtoja. Kovin selvästi ja suuria määriä niitä ei vaikuta olevan myöskään karkeasti Haapajärvi - Kärsämäki linjan kaakkoispuolella. Keskeinen alue Ylivieska-Oulainen-Vihanti-Haapavesi-Piippola-Kärsämäki-Haapajärvi-Nivala näkyy kuvassa 1.

Kuva 1. Keskeinen uurtoalue karttalehdittäin. (© Maanmittauslaitos)


Osan selvimmistä GTK:n  Maankamara -palvelusta havaitsemistani uurroista olen esittänyt oheisissa kartakkeissa. (Kaikkien esitettyjen kuvien lähtöaineiston copyright on GTK:lla ja/tai Maanmittauslaitoksella ,avoin lisenssi eli ne sisältävät maastotietokannan aineistoa 1/2015). 

Joitakin todennäköisiä yleensä  yksittäisiä jäävuoren uurtoja tai piirtoja olen havainnut myös keskeisen alueen ulkopuolelta  esimerkiksi Muhokselta, Tyrnävältä ja Kiimingistä (kuva 2) . Muhoksella piirtoja on useita Oulujoen pohjoispuolella.  

Kuva 2 a. Leveä ja lyhyt uurto Tyrnävän Suutarinjärven pohjoispuolelta moreenissa. Voimakkaampi topografia oikealla koostuu glasiodynaamisesti syntyneistä  drumliinimaisista ja juomumoreenin elementeistä (Rogen, ribbed). (© Maanmittauslaitos)

Kuva 2 b. Lyhyt todennäköinen uurto Kiimingin Vesalasta. Topografian runko on synnyltään glasiodynaamista (drumliineja). (© Maanmittauslaitos)


Jäävuorten jälkiä esiintyy keskeisellä alueella (kuvat 3, 4) esimerkiksi korkeustasoilla 90-160 m, varsinkin noin  100-140 m korkeudella. Todennäköisesti ne ovat syntyneet silloisen vesiyksikön ( Ancylus-järvi, vesipinta noin 200 - 220 m korkeudella nykyiseen merenpintaan verrattuna) pohjaan deglasiaation yhteydessä jäätikön reunan ollessa vielä alueella tai lähistöllä noin 10 000 vuotta sitten. 

Kuva 3. Yleiskuva uurtojen esiintymisestä (vrt. liitteet)

a)

b)

c)

 d) Haapajärvi: "Sign Of Victory." Haapajärven muinainen voitonmerkki ilmastonmuutoksesta. 

Kuva 4. Esimerkkejä uurroista maaperäkartan päällä esitettyinä (a, b, c). Ne ovat syntyneet moreenipohjille (hienoainesmoreeni). Ylimmässä kuvassa yksi uurto ulottuu hieman myös hienoainessedimentin puolelle, mutta jälki saattaa olla heijastumaa sedimentin pohjalta. Samoin Haapajärven "voitonmerkki"-uurto (d) lienee täyttynyt osittain myöhemmin hienosedimentillä. Se on alueen eteläisin havaitsemani iso uurto (KL Q4312F).

Piirtojen tyypillinen syvyys on noin 0,7 m ja leveys 30-60 m. Myös  yli 100 m leveitä ja yli metrin syvyisiä piirtoja esiintyy. Sekä aivan kapeitakin ja matalia. Pituus  on usein kilometrin luokkaa. (kuva 5) Ylhäältä katsottuna ne kulkevat yleensä aika suoraviivaisesti,  jotkut saattavat tehdä teräväkulmaisia suunnanmuutoksia, jotkut kaarevia (kuva 5). 

 a)

 b)

 c)

Kuva 5. Uurtoja ylhäältä katsottuna. Karttalehdet Q4233G ja Q4233E.

Kuva 6. Uurtoprofiileja. Korkeusmittakaavaa liioiteltu. Alinna Haapajärven V-uurron 150 m leveän länsihaaran profiili.

Syvimpiä jäävuoren uurtoja alueella on varmaankin Haapaveden Vatjusjärven kaakkoispuolella  oleva noin 2 m syvä uurto (kuva 7). Sen pituus on noin 1,5 km, pohjan leveys noin 20 m ja yläosan leveys noin 40 m. Pisin yhtenäinen uurto voisi olla noin 4,5 km (kuva 7).

 a)

b)

c)


d) 

Kuva 7. Syvimpiä (a, b, Haapavesi, Iso Vatjusjärvi) ja pisimpiä (c, d, Maliskylä) uurtoja.

Haapajärven karttakuvassa V-muotoisen ison uurron (kuva 4 d) voisi ajatella syntyneen, kun iso pohjaosistaan noin 100 m leveä ja köliltään noin 100 m korkea jäävuori irtaantui Haapajärven keskustan paikkeilla jäätiköstä ja kulkeutui ensin itään, sitten eteläkaakkoon ja lopuksi pohjoiskoilliseen. Nykyinen korkeustaso uurron pohjalla on lännessä noin 103 m ja koillispäässä 111 m. Ilmeisesti jäävuoren syväys väheni 2,2 kilometrin matkallaan noin 8 m. Vedenpinnan korkeustaso lienee ollut hieman yli 200 m. Uurron syntyyn voisi arvella kuluneen joitakin päiviä, ehkä viikkoja tai kuukausia, tuskin kuitenkaan monia vuosia tai ainakaan vuosikymmeniä? Koska se on keskeisen uurtoalueen eteläkolkassa, sen voi katsoa aloittaneen jäävuorten vilkkaan liikenteen seudulla.

Näin jäävuorten korkeus tai  uppoamasyvyys on ilmeisesti ollut suurimmillaan hieman yli 100 m. Veden syvyys  piirtoalueilla korkeimman rannan mukaan on ollut yli 40-50 m. Piirtojen  sivuilla on yleisesti matala valli. Piirtojen päissä on harvoin selvää reunaa tai vallia.  Eräs sellainen on kuvassa 8. 

Kuva 8. Uurto joka päättyy valliin. (Karttalehti Q4322D, Maliskylä)

Muutamilla alueilla näkyy myös lyhyitä uurtoja ja jäävuorten tökkäisyjen aiheuttamia kuoppia. Niiden erottaminen muista montuista on kuitenkin vaikeampaa kuin pitkien ja leveiden uurtojen. 

Uurrot ovat syntyneet ehkä kaikki tai melkein kaikki moreenipohjille (kuva 4), etenkin alueella yleiselle hienoainesmoreenille. Glasiaalisavi saattaisi olla yksi maalajipohja, missä niitä esiintyisi, mutta siitä  ei ole toistaiseksi havaintoa. Parhaiten uurtoja on syntynyt, ja säilynyt näkyvissä, ympäristöä hieman ylemmille tasaisehkoille moreenialueille kuten soiden välisille matalille luode-kaakko suuntaisille kannaksille. Mataluudesta huolimatta uurrot ovat säilyneet yllättävän hyvin koko postglasiaalisen kehityksen ajan. Sitä on myötävaikuttanut niiden leveys. Maastossa niitä ei juurikaan pysty havaitsemaan, mutta metsäojitus on yleisesti hyödyntänyt niitä.

Uurtojen suuntaus tietysti vaihtelee, mutta suuntakeskittymä näyttäisi olevan lounaasta koilliseen. Myös esimerkiksi läntisiä ja eteläisiä suuntauksia esiintyy paljon. Jäävuorten kulkeutumiseen vaikuttaa etenkin tuuli ja virtaukset. Uurtojen keskittymä sattuu myös alueelle, mitä pidetään passiivisen jään lohkona aktiivisten jäävirtojen välissä (esim. Ahokangas et al. 2014). Osalla ns. passiivialuetta esiintyy kuitenkin selvää maaston pitkittäissuuntausta (esim. kuva 7 b), joka näyttää aika nuorelta. Saattaa olla, että tuo jäävuorten juovittama alue kuitenkin vapautui mannerjäätiköstä suhteellisen varhain. Ylin vesivaihe oli yli 200 m nykyisen merenpinnan yläpuolella. Näyttäisi siltä, että jäävuoria lohkesi jäätiköstä Kalajoen laakson syvimmissä osissa Ylivieskan - Haapajärven välillä, mistä niitä kulkeutui keskimäärin juuri koilliseen päin kunnes ne saavuttivat pohjakosketuksen nousevaan alustaan. Lähellä Kalajoen laaksoa on arveltu olleen lounaisen aktiivisen jäätikköloobin sauma. Ehkä lounaispuoleinen jäävirtaus lisäsi osaltaan jäävuorten lohkeamista. Samaa voidaan epäillä lähempänä rannikkoa olleesta virtauksesta ns. passiivisen lohkon luoteispäässä (Merijärvi, Oulainen, Pyhäjoki), mistä on osoituksena uuden näköisiä drumliinikenttiä.


Kirjallisuus

Ahokangas, E. & Mäkinen, J. 2014. Sedimentology of an ice lobe margin esker with implications for the
deglacial dynamics of the Finnish Lake District lobe trunk. Boreas, Vol. 43, pp. 90–106. 

Bennet, M. & Glasser, N. 2009. Glacial Geology. 385 p.

Dowdeswell, J.A., Villinger, H., Whittington, R.J. and Marienfield, P. 1993. Iceberg scouring in Scoresby Sund and on the East Greenland continental shelf. Marine Geology,
111, 37–53.

Geonautics Limited, 1989. Regional ice scour data base update studies. Environmental Studies Research Funds Report No. 105. Ottawa. 168 p.


Verkkolähteet:

http://en.wikipedia.org/wiki/Seabed_gouging_by_ice

http://gigapan.com/gigapans/166323 (Jouko Vanne)

http://gtkdata.gtk.fi/Maankamara/index.html

http://www.maanmittauslaitos.fi/aineistot-palvelut/latauspalvelut/avoimien-aineistojen-tiedostopalvelu



Abstract


Iceberg scours in the southern parts of Northern Ostrobothnia

In elevation models iceberg scours or plough/plow marks occur in some areas even as most striking geomorphological element, even if they are otherwise, in the field or on individual maps or aerial photographs, not noticing at all. Elsewhere in Finland is unlikely to be as representative of the scoring zone as in southern parts of Northern Ostrobothnia: area roughly between lines from to Ylivieska-Oulainen-Kärsämäki-Haapajärvi.

Icebergs in the traces found in the central area for example, the height of 90-160 m levels, especially around 100-140 m above sea level. Thus the height of the icebergs appears to have been a peak of just over 100 m. The depth of the water  has been more than 40-50 m.

Scours of a typical depth of about 0.7 m and a width of 30-60 m. Also, more than 100 m wide and more than a meter deep strokes occur. As well as the very narrow and shallow. The length is often the order of kilometers. Seen from above, they tend to pass the time in a straight line, some may make a sharp-edged changes of direction, some curved.

Scours are born in till ground, even the Haapajärvi "a sign of victory" -scour, I suppose, which is the most southern big scour.

The deepest iceberg scour in the area is probably approximately 2 m deep (Iso Vatjusjärvi beach). Its length is about 1.5 km, the bottom width of about 20 m and the top width of about 40 m. The longest continuous recess could be about 4.5 km, south of Maliskylä village.

Trend of scours, of course, will vary, but the direction of concentration seems to be from the southwest to the northeast. Also, for example, the western and southern trends occurring much. Icebergs migration are particularly affected by the wind and currents. Scours concentration occurs in the area, which is considered a passive ice block between active lobes. Maybe it was freed from ice early. High water phase was more than 200 m above current sea level. It seems that the icebergs were born in the deepest parts of the Kalajoki valley around Nivala where they migrated an average of just northeast-facing until they reached a grounding in ascending substrate. Southwestern side of  Kalajoki valley is thought to have been the the active Lake District ice lobe margin. Perhaps it added the icebergs calving from the glacier. Also it may have been extra feeding of ice from northwestern direction near coast, where exist some drumlin fields. So obviously there was optimal amount of calving, deep water, winds, currents and fine grained gently rising till base, where beach forces were not too devastating in the latter days. 

Liitteet: A...G.

Uurtoja.

A)

B)

C)

D)

E)

F)

G)